Minä kadun päivää, jolloin hänet tapasin. Mistään en voinut ennakoida, mitä tuleman pitää ja herkkänä ihmisenä jouduin 6 vuotta kestävään helvettiin, joka romutti uskoni rakkauteen ja seurusteluun.

 

 

Alussa hän oli aivan ihana. Huomaavainen ja huolehtivainen. Vasta myöhemmin huolehtivaisuus paljastui sairaalloiseksi kontrolloitumiseksi, josta hän ei uskaltanut, eikä voinut päästää irti.

 

Ensimmäinen järkytys oli, kun noin kuukauden seurustelun jälkeen hän raivostui minulle kun jätin kengät eteisessä hänen mielestään väärään paikkaan. Ihmettelin, miten noin pienestä asiasta voi tuohtua niin paljon.

Sitten alkoi tulla koko ajan enemmän mitättömistä asioista paisuteltuja skandaaleja. Kerran hän raivostui, kun ojensin lasin hänen ruokalautasensa yli. Hän heitti lasin seinään, huusi niin että ikkunat helisivät. Olin kuulemma ajattelematon, epähygieeninen sika – pitäisihän normaalin ihmisen tajuta, että ruokalautaselle karisee hihasta mikrobeja ja pölyjä.

Hän oli sairaalloisen tarkka ja robottimainen askareissaan ja raivostui sekunnissa, jos minä en tajunnut toimia samalla tavalla, tai en muistanut hänen lukemattomia ohjeitaan joka arkirutiiniin. Minä en mm. saanut siivota, tiskata, auttaa ruuanlaitossa, paitsi ainoastaan tehdä itselleni ruuat, joihin hän ei ikinä koskenutkaan.

Myös mustasukkaisuus oli äärimmäistä. Jos en vastannut puhelimeen heti, hän saattoi kuulustella minua tunnin, vaati lähettämään kuvaviestejä olinpaikastani, kuvaamaan videolle ympäristöäni – aina välittömästi hänen pyynnöstään.

Myös ystävieni näkemisestä ja sukulaiskyläilystä tuli sopia monta päivää etukäteen, ja silloinkin hän soitti monta kertaa tarkistussoittoja ja yleensä myös tekeytyi suureksi uhriksi, joka tietenkin myös sitä mukaa mopeaa uhriutui.

 

  Minä paha, jätin hänet yksin juuri kun hän minua eniten johonkin tarvitsi. Jos jätin omat menoni väliin hänen auttamiseksi jossain tärkeässä asiassa, sain yleensä olla vain “yleisönä”, minä en saanut osallistua mihinkään koska en osannut toimia “järkevästi”.

 

Raivokohtaukset, syyttely ja minun vähättely sekä epäluottamus olivat jokapäiväistä. Aina sai olla varpaillaan, vahtia sanomisiaan – ja silti, jostain mitättömästä kommentista saattoi kehkeytyä monen tunnin riita. Minä en yleensä riidellyt, vaan itkin ja kuuntelin hiljaa hänen syytöksiä. Aina vika oli minussa ja tekemisissäni tai ajattelemattomuudessani, hän itse oli täydellinen ja halusi vaan meidän molempien parasta.

 

Jossain vaiheessa alkoi myös taloudellinen kontrollointi. Minun piti kysyä lupaa joka ikiseen ostokseen ja hän teki päätöksen, onko se välttämätön vai pärjäänkö ilman. Hän itse osti kallista elektroniikkaa, kävi lounailla ystäviensä kanssa ja tarjosi myös heille ruuat. Minun piti säästää kaikessa, koska en osannut hänen mukaansa käyttää rahaa järkevästi. Itse tein kahta työtä, hän oli työttömänä hyvällä omallatunnolla, koska “vain tyhmät tekee töitä, viisaat pääsee vähemmällä”

– Aina oli suuret suunnitelmat ja tuottavia projekteja kehitteillä, kotitöitä, mistään ei ollut ikinä mitään näyttöä, eivätkä suuret suunnitelmat ikinä toteutuneet.

 

Pahinta oli, kun kukaan ympärillä ei voinut kuvitellakaan, millainen ihminen hän oli oikeasti. Vähemmän tuttujen sekä omien kavereidensa kanssa hän oli huipputyyppi, älykäs keskustelija, muut liikaakin huomioonottava ja charmantti. Heti kun jäimme kahden, hän haukkui kaikki pystyyn, valitti miten kaikki ovat niin tyhmiä ja outoja, hän itse liian älykäs tähän maailmaan.

 

Kun muutimme yhteen, minun piti kantaa taloudellinen vastuu kaikesta. Hän sai kaiken verhoiltua aina kauniisti niin, että minä tuon rahat kotiin ja hän tekee raskaammat hommat. Todellisuudessa mitään ei tapahtunut ilman minun osallistumistani. Jokaiselle tekemisilleen hän halusi todistajan, hiljaisen yleisön jolle avautui kaikesta mahdollisesta. Yleensä se oli negatiivissävyistä muiden ja minun ruotimista ja sättimistä sekä jatkuvaa valitusta kaikesta mahdollisesta.

 

Minä olin aina syypää, kun rahat eivät riittäneet, vaikka en käytännössä käyttänyt rahaa yhtään enkä edes nähnyt mihin ne menevät. Minun piti tienata enemmän rahaa, tehdä enemmän töitä, samalla hän myös syytteli, ettei minulla ollut hänelle riittävästi aikaa. Olisi pitänyt siis järjestää asiat niin, että olisin hänen kanssaan 24/7 ja samalla rahaa tulisi paljon enemmän.

En edes ymmärtänyt heti, miten mahdottomia minulta vaadittiin, vaan yritin epätoivoisesti hankkia enemmän hommia ja pyytelin hänen käskystä palkankorotuksia miltei joka kuukausi.

 

Omat mielenkiinnonkohteeni ja harrastukseni olivat vääriä, koska hän ei ollut samoista asioista kiinnostunut ja ne veivät aikaani, jonka olisin voinut kuluttaa hänen loistoseurassaan. Minä olin huono kumppani, kun en huomioinut häntä tarpeeksi. Hänen ainoa virheensä oli, kun oli mennyt rakastumaan työnarkomaaniin, minuun.

 

Loppujen lopuksi minun olisi pitänyt jättää aivan kaikki elämäni ja keskittyä hänen seurana olemiseen.

 

Hän vaati minulta jatkuvasti muutoksia ja luonteenhiomista, itse ei tehnyt mitään, vaikka annoin rakentavaa palautetta jatkuvasti hänellekin. Muistan, kun joskus lapsena luin sattumalta bussissa edessäni istuvan henkilön kirjasta otsikon; ”Jotkut eivät halua, että heitä parannellaan”- eivät ainakaan narsistit!

 

En voi ymmärtää, olinko tosiaan monta vuotta sokea tilanteelleni, vai manipuloiko hän minua niin taitavasti, etten vaan osannut lähteä tuosta suhteesta. Onneksi ystävieni tukemana onnistuin pääsemään irti, ja nyt yritän kartuttaa uutta uskoa siihen, että parisuhteet voivat olla jotain aivan muuta kuin kokemani.

 

– E.