Tapasin sinut eräänä keväisenä päivänä kun aurinko oli vasta aloittanut tekemään päivistä kauniita. Se tiesi kesää. Minä hymyilin ja elämässä kaikki oli kohdallaan. Nautin kaikesta mitä tein ja tein ne 110 % täysillä. Tapasin sinut ensimmäistä kertaa, kun kysyin ohimennen kelloa sinulta. Olin töissä, niin kuin sinäkin. Ihmettelin miksi en ollut tavannut sinua aiemmin. Vastasit kelloajan pikaisesti ja katsoit syvemmälle silmiini, kuin kukaan oli aiemmin katsonut. En vielä silloin tiennyt, millaisen polun tulisin kulkemaan kanssani. Nyt tiedän. Muistan sen koko elämäni.

Hetken päästä ymmärsin, että olit selvittänyt nimeni, koska lähetit minulle viestin sosiaalisen median kautta. Hetken ihmettelin tätä ja mietin mitä asiaan pitäisi suhtautua, mutta koska 99 %:iin tilaisuuksista kannattaa tarttua, tartuin tähänkin vastaamalla viestiisi. Myöhemmin ymmärsin, että tämä vastaaminen kuului nimenomaan siihen yhteen prosenttiin tilanteista, joka olisi pitänyt jättää huomiotta.

Kaikki eteni vauhdilla, ja olimme hyvin nopeassa tempossa ensimmäisillä treffeillä. Pian huomasin, että etsit asuntoa kanssani samalta paikkakunnalta. Etsit vielä omaa asuntoa, toistaiseksi. Kiinnitin myös huomion huomaavaisuuteesi. Avasit minulle aina ovet, kerroit jatkuvasti kuinka kaunis olen ja muistutit koko ajan, kuinka poikkeuksellisen hienolle meidän suhteessamme kaikki tuntuikaan. Tunsin olevani erityisen merkityksellinen.
Teit kaiken niin luonnollisesti etten osannut aavistaa, millaisen ihmisen kanssa todellisuudessa olinkaan tekemisissä. Kaikki huomaavaisuus ja jalustalle nostaminen tuntui kiehtovalta, koska elämässäni siihen mennessä koetut ihmissuhteet eivät olleet edes ajatuksen tasolla yltäneet meidän suhteemme tasolle.

Pian aloit kertoa tarinaa, kuinka olet odottanut juuri minua ja että elämäsi olisi täydellistä, kun minä olin kanssani. Sait minut todellakin tuntemaan, että olin löytänyt elämäni rakkauden. Pian aloit puhua siitä, ”kuinka raskaus pukisi minua” ja olisin ”loistava äiti”. Ei aikaakaan kun hylkäsit asuntojen katselun – koska olit sitä mieltä että etsimme kohta yhteistä , ei vain meille vaan tulevalle perheellemme.

Toit tavaroitasi asuntooni pikkuhiljaa hieman salakavalastikin ja annoin sinun tehdä niin koska se tuntui oikealta. Kerrankin joku oikeasti haluaa sitoutua pohjattomasti. Rakastaa ja olla yhtä ilman rajoja – niin todella luulin. Muutuin ystävieni mielestä hyvin pian suhteemme alkamisen jälkeen. Vilkuilin kelloa, olin kuulemma kokoajan varpaillani tapaamisillamme ja kokoajan ne harvenivat koska et pitänyt ystävistäni. Tässä vaiheessa huomasin myös itse, että hymy ja nauru ja huumori jotka olivat asuneet siihen asti minussa, väistelivät minua. En enää hymyillyt aamuisin omalle peilikuvalleni, en enää ollut 110% läsnä kaikessa mitä tein enkä varsinkaan nauttinut siitä – sivuutin aiheen – siis sivuutin itseni?? Miksi, siihen en osaa vastata vielä tänäpäivänäkään. Taistelin sinua vastaan kokoa ajan enemmän, koska rajoitit elinpiiriäni salakavalasti ja pikkuhiljaa, haukuit ystäviäni– minulle merkityksellisiä ihmisiä. Ja pidin heistä kiinni, vaikka olit toista mieltä. Onneksi olen aina ollut niin vahva luontoinen, etten antanut sinun täysin estää minua elämästä. Otin niistä aina huudot ja haukut vastaan. Huusin takaisin tottakai huusin, minä olin aina puolustanut itseäni ja läheisiäni. Ja sitä en antanut sinun viedä minulta ikinä.

Aloit pikkuhiljaa tehdä minusta riippuvaista sinulle. Ehdottelit lasta yhä useammassa keskustelussa, yhteistä asuntolainaa, naimisiin menoa, ja muuttoa maalle. Tämä kaikki kuulosti minun korviini oudolle. Ei minun elämä ei ole tälläistä – hoin itselleni peilin kautta. Luovuin osittain omista harrastuksistani, koska niistä tuli yleensä riitaa ja mies puolisia ystäviä minulla ei saanut olla lainkaan. Olin huono ihminen ja minun piti olla onnellinen että juuri sinä olit pelastunut minut, koska ei minua kukaan huolisi. En kelpaa. Nämä sanat kuulin useasti, liian useasti, koska aloin uskoa että näin todella on.
Sanallinen halveksuminen vaihtui hyvin pian fyysiseen astioiden ja tavaroiden rikkomiseen. Kun muutamana yönä heräsin väistämään hiustenkuivaajaa ja silitysrautaa tajusin että raja siihen että mitä tahansa voi tapahtua on ylitetty. Näitä ylilyöntejä korvattiin etelänlomilla ja ihanilla hetkillä ja ostettiin uutta rikotun tilalle , vannottiin ettei ikinä enää. Tehtiin teatterin lavasteet omaan olohuoneeseen ja näyteltiin rakkauden monologi ,jotten lähtisi. No en sitten lähtenytkään – en vielä. Pelkäsin silti kokoajan enemmän ja huomasin pelon tehneen kotinsa minuun. Samaan aikaan nämä ylilyönnit lisääntyivät kokoajan ihan mitättömistä asioista, jopa siitä että pöytä oli katettu väärin tai otin väärällä lusikalla raejuustoa nousi vuosisadan suurin riita.

Tästä ei mennyt kuin hetki siihen, että heräsin useana yönä omasta sängystäni huutoon / tappeluun ja tavaroiden lentelyyn ja kävelin autoon miettimään mihin voin mennä, koska pelkään omassa kodissani, kodissani joka on minun ja josta toinen ei suostu lähtemään. Riitojen syy olin aina minä, et koskaan sinä. Soitin lähimpiä ystäviäni läpi ja muut ei tienneet mitään , koska kulissit eivät saaneet kaatua. Siellä autossa tein jonain yönä päätöksen tämä saa riittää. Olen jatkanut näin nyt kaksi vuotta, mitä jos jatkan näin vielä kaksi vuotta – kuolenko? Menetänkö terveyteni? Selviänkö tästä enää koskaan? Oli pakko ottaa ensimmäinen askel ja nousta taistelemaan menetettyä elämää vastaan. Elämää josta olin toisen vuoksi jo luopunut, elämää josta minun tuli nyt ottaa tiukka ote jotta selviän, ja jotta saan sen vielä takaisin. Joskus ehdotin sinulle terapiaa- olin jo tehnyt eropäätöksen – mutta sanoin, että ei meidän vuoksemme – vaan jotta voisimme molemmat jatkaa ehjempinä. Katsoit minua halveksien ja sanoit ”hyvä idea – mene, sinähän se hullu meistä olet”

Se oli pitkä syksy, se oli kyynelten , virheiden, uuden minän rakentamisen ja ymmärtämisen aikaa. Se oli myös aikaa vapautumiselle, sille että sain vuosiin olla kotonani ja minun ei tarvinnut pelätä siellä ketään. Kun aloin oivaltaa missä elämässä on jälleen kyse , olen siitä asti elänyt taas 110% täysillä, elänyt itselleni, unelmilleni ja tehnyt niitä asioita jotka saavat minut itseni voimaan hyvin ja asioihin jotka luovat minulle parempaa huomista. Se oli pitkä ja kivinen tie, mutta minua auttoi päätös lähteä – ajatus siitä, että kuolen henkisen väkivallan taakan alle jos en nouse ja taistele itselleni tietä valoon.

Sinun elämästäsi en tiedä mitään – enkä halua tietää. Toivon ettemme kohtaa enää koskaan.

-Nainen 32v., Terveydenhoitoalalla

Onko sinulla kokemuksia narsismista parisuhteessasi, työelämässäsi tai muussa lähi-ihmissuhteessa, sekä siitä selviytymisestä? Haluaisitko jakaa selviytymiskertomuksesi näillä sivuilla? Voit lähettää sen osoitteeseen: jenni@narsismi.info