Minä kadun päivää, jolloin hänet tapasin. Mistään en voinut ennakoida, mitä tuleman pitää ja herkkänä ihmisenä jouduin kuusi vuotta kestävään helvettiin, joka romutti uskoni rakkauteen ja seurusteluun.

Alussa hän oli aivan ihana. Huomaavainen ja huolehtivainen. Vasta myöhemmin huolehtivaisuus paljastui sairaalloiseksi kontrolloimiseksi, josta hän ei uskaltanut, eikä voinut päästää irti.

Ensimmäinen järkytys oli, kun noin kuukauden seurustelun jälkeen hän raivostui minulle jättäessäni kengät eteiseen, hänen mielestään väärään paikkaan. Ihmettelin, miten niin pienestä asiasta saattoi tuohtua niin paljon.

Sen jälkeen alkoi tulla enemmän ja enemmän mitättömistä asioista paisuteltuja skandaaleja. Kerran hän raivostui, kun ojensin lasin hänen ruokalautasensa yli. Hän heitti lasin seinään ja huusi niin, että ikkunat helisivät. Olin kuulemma ajattelematon epähygieeninen sika – pitäisihän normaalin ihmisen tajuta, että ruokalautaselle karisee hihasta mikrobeja ja pölyä.

Hän oli sairaalloisen tarkka ja robottimainen askareissaan. Raivostui hetkessä, jos en tajunnut toimia samalla tavalla, tai en muistanut hänen lukemattomia ohjeitaan jokaiseen arkiseen rutiiniin. En muun muassa saanut siivota, tiskata, auttaa ruuanlaitossa, paitsi ainoastaan tehdä itselleni ruuat, joihin hän ei ikinä koskenutkaan.

Myös mustasukkaisuus oli äärimmäistä. Jos en vastannut puhelimeen heti, hän saattoi kuulustella minua tunnin, vaati lähettämään kuvaviestejä olinpaikastani, kuvaamaan videolle ympäristöäni, aina välittömästi hänen pyynnöstään.

Myös ystävieni näkemisestä ja sukulaisten luona kyläilystä tuli sopia monta päivää etukäteen, ja silloinkin hän soitti useita tarkistussoittoja ja yleensä myös tekeytyi uhriksi.

  Minä paha jätin hänet yksin juuri, kun hän minua eniten johonkin tarvitsi. Jos jätin omat menoni väliin hänen auttamiseksi jossain tärkeässä asiassa, sain yleensä olla vain “yleisönä”. En saanut osallistua mihinkään, koska en osannut toimia “järkevästi”. 

Raivokohtaukset, syyttely, vähättely, sekä epäluottamus olivat jokapäiväistä. Aina sai olla varpaillaan, vahtia sanomisiaan – ja silti, jostain mitättömästä kommentista saattoi kehkeytyä monen tunnin riita. Minä en yleensä riidellyt, vaan itkin ja kuuntelin hiljaa hänen syytöksiään. Vika oli aina minussa ja tekemisissäni tai ajattelemattomuudessani. Hän itse oli täydellinen ja halusi vaan meidän molempien parasta.

Jossain vaiheessa alkoi myös taloudellinen kontrollointi. Minun piti kysyä lupaa joka ikiseen ostokseen ja hän teki päätöksen, onko se välttämätön vai pärjäänkö ilman. Hän itse osti kallista elektroniikkaa, kävi lounailla ystäviensä kanssa ja tarjosi myös heille ruuat. Minun piti säästää kaikessa, koska en osannut hänen mukaansa käyttää rahaa järkevästi. Tein kahta työtä, hän oli työttömänä hyvällä omallatunnolla, koska “vain tyhmät tekee töitä, viisaat pääsee vähemmällä”

Aina oli suuret suunnitelmat ja tuottavia projekteja kehitteillä. Mistään ei ollut ikinä mitään näyttöä, eivätkä suuret suunnitelmat koskaan toteutuneet.

Pahinta oli, kun kukaan ympärillä ei voinut kuvitellakaan millainen ihminen hän oikeasti oli. Tuttujen, sekä omien kavereidensa kanssa hän oli huipputyyppi ja älykäs keskustelija, muut liikaakin huomioonottava ja charmantti. Heti kun jäimme kahden, hän haukkui kaikki pystyyn, valitti miten kaikki ovat niin tyhmiä ja outoja. Hän kertoi olevansa liian älykäs tähän maailmaan.

Yhteenmuuttomme jälkeen minun piti kantaa taloudellinen vastuu kaikesta. Hän sai kaiken verhoiltua aina kauniisti niin, että minä toin rahat kotiin ja hän teki raskaammat hommat. Todellisuudessa mitään ei tapahtunut ilman minun osallistumistani. Jokaiselle tekemisilleen hän halusi todistajan, hiljaisen yleisön, jolle avautui kaikesta mahdollisesta. Yleensä se oli negatiivissävyistä muiden ja minun ruotimista ja sättimistä, sekä jatkuvaa valitusta kaikesta mahdollisesta.

Olin aina syypää myös siihen, kun rahat eivät riittäneet, vaikka en käytännössä käyttänyt rahaa yhtään, enkä edes nähnyt mihin ne menivät. Minun piti tienata enemmän, tehdä enemmän töitä ja samaan aikaan hän jakoi syytöksiään, ettei minulla ollut hänelle riittävästi aikaa. Olisi pitänyt siis järjestää asiat niin, että olisin ollut hänen kanssaan 24/7 ja samalla myös tienata rutkasti enemmän.

En edes ymmärtänyt heti, miten mahdottomia minulta vaadittiin, vaan yritin epätoivoisesti hankkia enemmän hommia ja pyytelin hänen käskystä palkankorotuksia miltei joka kuukausittain.

Omat mielenkiinnon kohteeni ja harrastukseni olivat vääriä, koska hän ei ollut samoista asioista kiinnostunut ja ne veivät aikaani, jonka olisin voinut kuluttaa hänen loistavassa seurassaan. Sain kuulla olevani huono kumppani, koska en huomioinut häntä tarpeeksi. Hänen ainoa virheensä oli, kun oli mennyt rakastumaan työnarkomaaniin, minuun.

Loppujen lopuksi minun olisi pitänyt jättää kaikki oma ja keskittyä hänen ympärivuorokautisena hoivaajana ja seuralaisena olemiseen.

Hän vaati minulta jatkuvasti muutoksia ja luonteen hiomista. Itse hän ei tehnyt mitään, vaikka annoin rakentavaa palautetta. Muistan, kun joskus lapsena luin sattumalta bussissa edessäni istuvan henkilön kirjasta otsikon; ”Jotkut eivät halua, että heitä parannellaan”- eivät ainakaan narsistit!

En voi ymmärtää, olinko tosiaan monta vuotta sokea tilanteelleni, vai manipuloiko hän minua niin taitavasti, etten vaan osannut lähteä tuosta suhteesta. Onneksi ystävieni tukemana onnistuin pääsemään irti. Nyt yritän kartuttaa uskoa siihen, että parisuhteet voivat olla jotain aivan muuta, kuin kokemani.

– Eeva

 

Vastaa