Hän piti pistoolia ohimoaan vasten ja sanoi, ettei voi muuta kuin solvata minua ollessaan näin uhattuna.

Hän sanoi, että olen Dostojevski ja hän Jerry Cotton. Enpä ollut tullut ajateelleeksi koskaan niin. Mutta entä jos olinkin Dostojevski, rakastin häntä sellaisena, ja entä jos hän olikin Jerry Cotton, rakastin häntä sellaisena.

Hän solvasi ja moitti itseään, välillä sarkastisesti piikitellen, kaikenlaisesta, mihin koki syyllistyneensä. Hän käytti itsestään sanaa sinä ja puhui katsoen minua. Sitten hän huusi itselleen, että hänen tulee ottaa vastuu siitä, mitä suustaan päästää. Hän käytti itsestään sanaa sinä ja puhui katsoen minua.

Hän halveksi sitä, mitä oli ja edusti. Hän käytti itsestään halveksijana nimitystä sinä. Jäädessään kiinni tyhmyydestään, hän huusi itselleen “tyhmä, ääliö” katsoen minua.

Hän kaipasi vapaaksi julmasta ja huonosta itsestään ja luuli pääsevänsä, kun rikkoi minut, peilinsä.

Luulin olevani hänelle toinen ihminen.

Olipa kerran mies, joka lähti peiliä ostamaan. Kaupan hyllyllä näkyi olevan oikein tyylikäskehyksinen yksilö. Hän lähestyi hyllyä tarttuakseen peiliin ja näin tehdessään astui täti-ihmisen varpaille. Töykeästi hän käski tätä varomaan askeliaan. Täti-ihminen käski miestä katsomaan peiliin. Mies katsoi ja näki omat epäystävälliset kasvonsa. “Kuinka uskallatte myydä minulle tällaista roskaa?” hän huusi kauppiaalle iskien peilin myyntipöydälle. Peili särkyi.

Katkeruutta

“Kun nyt on kuukausi kulunut siitä, kun eromme laitettiin vireille“, hän sanoi, “voin ilmoittaa tavanneeni jonkun. Siitä voi ihan oikeasti tulla jotain.”

Hän kuuluu asuvan “jonkun” luona. Kuukausi. Laskekaa itse!

Hänen sanoissaan minä olen ollut huora. Puhuiko hän ehkä sittenkin itsestään?

“Jollakulla” on minun nimeni, toista nimeä myöten. Karmivaa!

Hän sanoo olevansa elämänsä kunnossa, vaikka viimeiseen asti väitti vastustavansa eroa.

Minulla on suruaika. Minä arvostin suhdettamme paljon, kestin paljon, uskoin paljon ja toivoin paljon. Toivoin viimeiseen asti. Minua on vedätetty ja eropäätöksen likainen puoli jätettiin minun tehtäväkseni.

Kauan et voi enää satuttaa minua, kultaseni. Silti toivon, että kun seuraavan kerran satutat, et satuttaisi niin pahasti. En minä aio satuttaa takaisin. Olen kiltisti niinkuin aina. Ei tarvitse satuttaa pahasti. Ei tarvitse satuttaa ollenkaan.

Haavani paranevat vielä. Minusta tulee ehyt, joskin arpinen. Sille et voi mitään. Vaikka kuolisin, minusta tulisi ehyt.

Ehkä satutat sitten jotakuta muuta; ehkä häntä, jolla on minun nimeni. Ehkä satutat aina vain, kunnes uskallat katsoa peiliin ja hyväksyä sen, mitä näet. Uskallatko koskaan?

Minua itkettää. Minä rakastin sinua, kultaseni. Miksi, miksi minä olin sinusta aina niin väärin? Minä yritin sen kaiken, mitä jaksoin ja osasin. Eikä se ole ihan vähän. Sinä rankaisit minua siitä. Miksi?

Sinulle minä olin sinä ja sinä olit minä.

Kun hieroin jalkasi ja hartiasi, sanoit: ”Kyllä mullekin saa tehdä kivoja juttuja.” Kun olin jaksanut kuunnella perusteetonta raivoasi kärsivällisesti ja yrittänyt hakea sopua ja puhua yhteisestä ongelmasta, sanoit: “En mä jaksa yksin rakentaa tätä suhdetta.” En koskaan oppinut.

Tekisi mieleni kuvitella sinut siihen vierelleni ja halata hyvänyön halauksen, mutta mielikuvituskäteni tapaavat vain tyhjää.

Et ole se, joksi sinua luulin.

-Asusteeksi kasvanut

Vastaa