Selviytymistarina työelämästä

Elämäni tiimi

Esimieheni vaihtui vuonna 2010 ja palvelukseen tuli kolme päivää viikossa töitä tekevä kovan luokan ammattilainen. Hän vaikutti energiseltä, osaavalta ja vei asioita eteenpäin. Minusta tuli nopeasti hänen oikea kätensä. Todellinen luottopelaaja, jolle hän uskoutui kaikista asioista ja muista tiimiläisistä. Tein töitä helposti 10 tuntia päivässä ja sain nopeasti vastuun omasta tiimistä. Tiimin aikaisempi vetäjä oli ollut sangen hankala tapaus, joten esimieheni ja minä olimme helpottuneita, kun hän siirtyi muualle. Samaan aikaan oli moni muukin tiimistä, vaihtamassa työtehtäviä sisäisesti tai kokonaan pois. Meillä oli kuitenkin hyvä meininki ja esimies tarvitsi yhä enemmän apujani ja osaamista. Tunsin olevani hänelle kultaa ja hän palkitsi minua siitä.

Pahaolo hiipi pikkuhiljaa

Hankaluudet alkoivat pikku hiljaa. En itse ymmärtänyt mistä kiikasti. Putosin pois palavereista, tai työtehtävät, jotka olivat vastuullani, oli hoidettu jonkun muun kanssa. Uskottava selitys löytyi aina, kun kysyin asiasta. Oli ollut kuulemma kiire ja homma oli pitänyt saada pois alta tai asia oli vaan unohtunut kommunikoida kanssani. Pikku hiljaa tiimin ilmapiiri kiristyi. Tuli uusi suosikki, jonka kanssa välit hankasivat koko ajan. Hän oli nuori, innokas ja uusi uskottu esimiehelleni. Hän ei aiheuttanut vastarintaa, kuten minä, joka julkesin olla palavereissa muiden kuullen eri mieltä.

Jos ylemmältä johdolta tuli kriittistä palautetta tiimin tekemisistä, esimieheni saattoi koko tiimin kuullen kertoa, kuinka oli luvannut ottaa asian hoitaakseen ja korjata kuntoon. Siinäkin tapauksessa, että kyseinen asia oli ollut kokonaan jo aikaisemmin hänen vastuullaan. Mutta kun valheen kertoo tarpeeksi uskottavasti, kaikki uskovat.

Aloin pikku hiljaa ymmärtämään mistä oli kysymys, mutta esimieheni oli hyvin lahjakas. Hän luki ihmisiä käsittämättömän hyvin, pelasi niiden kanssa ketkä tukivat hänen agendaansa ja laittoi muut sanomaan ikävät asiat puolestaan.

Ensimmäinen työsovittelijan väliintulo

Jossain vaiheessa asiat kärjistyivät ja esimieheni hermot pettivät. Toki aina vain kahden kesken. Hän kysyi haluaisinko olla toisen liiketoimintajohtajan alaisuudessa, kun niin tykkään referoida ja tehdä hänen kanssaan töitä. Olin häkeltynyt. Samalla hän hyökkäsi, kuinka olin vaikea tapaus toiselle tiimikollegalleni. Kysyin tarkennusta mitä hän tarkoitti, vastauksena tuli hänen vaistoamansa asiat. Ehdotin, että otetaan työsovittelija mukaan välejä selvittämään. Siinä vaiheessa oli selvää, etten enää voinut keskustella esimieheni kanssa luottamuksellisesti.

Esimies hoiti koko työsovittelijan kanssa käydyt keskustelut, ja oli vakuuttanut miten on yrittänyt tehdä kaikkensa kanssani, mutta olen äärimmäisen vaikea alainen ja minun tulisi harjoitella alaistaitoja. Saimme onneksi tiimikaverin kanssa sovittua asiat, mikä ärsytti entisestään esimiestäni. Meni pari kuukautta hyvin, mutta sitten alkoi taas työtehtävien siirtäminen muille, palavereista pois jättäminen ja jatkuva kitka muiden tiimikavereiden kanssa. Muutaman kanssa tiimissä puhuttiinkin tosi varovaisesti asiasta ja lisäkseni muutamat ihmettelivät mikä tässä koko ajan mättää. Kellään ei ollut hyvä olo ja suosikkia lukuun ottamatta. Tiimin työhyvinvointi-tulokset putosivat alimpaan luokkaan.

Asiat kärjistyivät lisää

Asiat alkoivat kärjistyä lisää. Jo entuudestaan mielipiteideni ohittaminen ja kokouksiin kutsumatta jättämisen lisäksi tuli lisää uusia piirteitä. Minulta alettiin ottaa perusteettomasti pois työtehtäviä ja annettiin tilalle selkeästi vaatimattomampia töitä. Jatkuva mikromanageeraus ja kohtuuttomat työmäärät vähäpätöisissä tehtävissä. Tämän lisäksi tuli eriarvoinen kohtelu koulutuksissa ja eduissa.

Lopulta oma pahoinvointini oli jo siinä pisteessä, että päätin tehdä esimiehestäni työpaikkakiusaamis-ilmoituksen. Yhtiön työsovittelija johtaja oli vaihtunut ja oli erittäin pätevän oloinen. Hän laittoikin asian heti eteenpäin. Työsovittelija-työntekijät alkoivat taas kerran hoitaa asiaa esimieheni kanssa. Meille tuli työpsykologi haastattelut, joissa jokainen yksilö haastateltiin ja samalla kartoitettiin tiimin yleinen hyvinvointi.

Omassa keskustelussa toin ilmi kaikki ne asiat, pelot ja kaltoin kohtelut mitä olin kokenut esimieheltäni. Työpsykologin arvio oli selvä: hän tulee suosittamaan minulle suoraan tiimin vaihtoa. Olin onnessani, minua oli kuultu. Suurin pelkoni oli, että minua ei uskota ja minut leimataan vaikeaksi tapaukseksi, joka keksii asioita.

Työsovittelija ja esimieheni kävivät lopulta yhdessä läpi työpsykologin lausunnon, jonka lopputuloksena oli, ettei mitään muutosta ole tulossa. Työsovittelijan mielestä tarinat olivat niin ristiriitaisia, ettei tiennyt ketä uskoa. Työsovittelija oli vankkumattomasti sitä mieltä, että minun tulee jatkaa ennallaan ja käydä kehityskeskustelut esimieheni kanssa normaaliin tapaan. Työsovittelu keskustelu olisi sitten reilun kuukauden päästä, jossa paikalla tulisi olemaan esimieheni lisäkseni kaksi työpsykologia ja työsovittelun-työntekijä. Tarkoituksena oli korjata välit kuntoon.

Hullunmylly olikin vasta edessä

Tässä vaiheessa en ollut vielä ymmärtänyt miten pahaksi esimieheni käytös voisi mennä. Kahdenkeskinen kehityskeskustelu päättyi siihen kuinka huono alainen olen, miten muutkin tiimikaverit toivovat, etten enää osallistu tiimipalavereihin sekä siihen miten hän on kuullut ihmisiltä huonoa palautetta työstäni. Kun kysyin tarkennuksia, niitä ei ollut. Hän sanoi taas kerran vain vaistoavansa asioita. Työntuloksista olin saanut täysin päinvastaista palautetta toiselta liiketoimintavetäjältä. Kertoessani näistä palautteista, esimieheni meni punaiseksi vihasta ja hyökkäsi kovaa minua vastaan. Koko keskustelun jälkeen minusta tuntui, että olemassa oloni oli raadeltu.

Seuraavana työpäivänä esimieheni oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Muiden kuullen oli minulle mielin kielin, kehui vaatteitani ja hehkui onnesta. Terveyteni alkoi pettää, olin jatkuvasti kipeä ja laihduin lyhyessä ajassa huomattavan osan suhteessa painooni. En voinut mennä enää töihin.

Ymmärtäessäni mistä on kysymys, en ollut enää uhri

Pelastukseni oli se, etten jäänyt paikoilleni makaamaan. Päätin hakea apua ja tehdä kaikkeni, että selviäisin tästä toivottomasta tilanteesta. En halunnut olla uhri. Aloin puhua perheelleni ja läheisilleni avoimesti tilanteestani. Isäni totesi lyhyen keskustelun jälkeen, että esimieheni on selkeä narsisti.

Ymmärsin, ettei tilanteeseen kannattanut enää jäädä. Varasin ajan uudelle työpsykologille, joka osoittautui turhaksi, olihan sovitteluprosessi samaisessa työterveyslaitoksessa jo vireillä. Hain tietoa netistä narsisteista ja törmäsin ratkaisukeskeiseen terapeuttiin, joka oli perehtynyt auttamaan vaikeita ihmissuhteita ja narsismia lähi-ihmissuhteissa kokeneita ihmisiä.

Olin epätoivoinen, laitoin hänelle viestiä saisinko ajan. Sain vastauksen ja ajan ihmeen kaupalla heti seuraavalle illalle. Kun tapasin terapeutin, kerroin kaikki samat asiat mitä olin jo kertonut työsovittelu-johtajalle, työpsykologille sekä läheisilleni. Epäilin jopa itseäni narsistiksi, niin jumissa olin.

Ensimmäinen tapaaminen terapeutin kanssa avasi silmäni. En ollut yksin, oli muitakin, jotka olivat kokeneet samaa kuin minä. Tein terapeutin avustuksella toimintasuunnitelman. Tulisin irtisanoutumaan töistä. Sovimme vielä saman viikon perjantaille jatkoajan.

Olin ollut sairaslomalla jo kolmatta viikkoa. Terveyteni heitteli pahasti eikä ruokahalua ollut ollenkaan. Päätin irtisanoutua saman viikon torstaina. Laitoin työsovittelu-johtajalle viestiä ja soittopyynnön. Puhelusta tuli pitkä, kerroin kaikki miten asiat olivat menneet ja ettei se ollut enää jatkon arvoista. Halusin päästä pois. Työsovittelu-johtaja kuunteli ja pyysi, vannotti ja vähän jopa uhkasi, etten nyt irtisanoutuisi. Hän lupasi hoitaa asian toimitusjohtajan kanssa. Esimies vaihdettaisiin.

Meni viikonloppu ja odotin vastausta. Seuraavan viikon tiistaina tuli soitto. Esimieheni, toimitusjohtaja ja työsovittelu-johtaja olivat käyneet yhdessä keskustelun, jonka lopputuloksena oli, ettei mitään muutosta tule.

Toimitusjohtaja oli sokaistunut esimiehestäni ja halusi, että saamme välit kuntoon. Meidän pitäisi osallistua työsovittelu keskusteluun, joka oli tulossa viikon päästä. Olin kauhuissani, mitä esimieheni oli oikein selostanut. Työsovittelu-johtaja taivutteli minut tekemään niin kuin oikein, eli tulemaan sovitteluun. Kerroin, etten voi olla nyt töissä, voin niin pahoin. Olin ensimmäistä viikkoa ilman sairaslomatodistusta, joten Työsovittelu-johtaja pyysi hoitamaan asian kuntoon, ettei tule ongelmia jälkikäteen.

Varasin ajan psykiatrille seuraavaksi päiväksi. Menin vastaanotolle ja kerroin koko tarinani. Psykiatri kuunteli hiljaa ja kysyi lopulta paljonko haluan sairaslomaa. Kerroin, että nyt kuluva viikko riittää. Sitten voi olla, että irtisanoudun. Hän sanoi, että soita milloin vaan niin kirjoittaa juuri sellaisen sairaslomatodistuksen kuin tarvitsen. Mielessä kävi, että irtisanoutuessani en olisi enää päivääkään töissä vaan suoraan sairaslomalla.

Sovittelu – päivä jota pelkäsin kuollakseni

Olin käynyt lukuisia keskusteluita perheeni ja läheisteni kanssa. He olivat antaneet kaikki eväät tilanteeseeni ja tukensa mitä suinkin osasivat. Keräsin ympärilleni kaikki nuo rohkaisevat sanat ja ihmiset, kun astelin sovitteluun.

Peli alkoi heti esimieheni osalta. Kaikki ne valheet, manipulointi ja syytökset mitä hän suolti sovittelussa uskottavalla tavalla, oli jotain todella järkyttävää. Hän oli äänessä 75 % ajasta ja jossain vaiheessa hän uhkasi minua oikeustoimilla perättömien huhujen levittämisestä. Huhu oli ilmoitus työpaikkakiusaamisesta. Hän kertoi, ettei aio jättää asiaa sikseen.

Olin tähän asti kertonut töissä muutamalle johtajalle asiasta. Olin jo prosessin alussa päättänyt, ettei siitä ole minulle kuin harmia, jos alan asiasta huutelemaan isommin. Varsinkin, kun esimieheni lonkerot ulottuivat hyvin syvälle organisaatiossa.

Sovittelu oli lopulta katastrofaalinen oksennus päälleni. Päätin, etten tule enää töihin. Menin hakemaan tavaroitani, jolloin työsovittelu-johtaja soitti ja pyysi juttelemaan. Kerroin oman näkemykseni sovittelusta. Pyysin vielä kertaalleen, että jos esimiestäni ei nyt vaihdeta, irtisanoudun kahden päivän sisällä ja enkä tule enää koskaan töihin. Työsovittelu-johtaja otti asiani tosissaan ja kertoi korjaavansa tilanteen.

Uusi alku ja pelastus

Seuraavana päivänä menin töihin ja pakkasin vaivihkaa tavaroitani laukkuun. Samalla työsovittelu-johtaja soitti ja ilmoitti, että esimieheni vaihdetaan. Työsovittelu-johtaja pyysi lähestymään uutta esimiestäni, hän oli asiasta tietoinen.

Olin helpottunut. Voiko onni sittenkin kääntyä ja voiko joku sittenkin uskoa minua. Kerroin samassa keskustelussa esimieheni narsistisuudesta. Työsovittelu-johtaja sanoi, että tietää kyllä miten asiat oikeasti ovat. Ymmärsin itse, ettei hän ollut päätäntävaltainen, sillä esimieheni ei ollut varsinaisesti oikeassa työsuhteessa vaan konsulttina, jonka sopimuksesta päättää toimitusjohtaja. Toimitusjohtaja oli taas kovin kaukana arjesta ja esimieheni oli pitänyt vuosia huolta siitä, ettei minulla ole syntynyt toimitusjohtajaan mitään henkilökohtaista sidettä. Esimieheni hoiti kaikki työtehtäviini liittyvät asiat yksin toimitusjohtajan kanssa.

Aloin ymmärtää jälkikäteen miten hän oli pedannut omaa paikkaansa jo vuosia. Hän oli ottanut minun tekemistä töistä kunnian ja varmistanut näin oman menestyksensä.

Olen persoonaltani tunnollinen suorittaja ja minulle tärkeintä on, että asiat edistyvät. Olin ollut vuosia täysin sokea kaikelle sille pahalle miten esimieheni oli minua kohdellut. Onnekseni muodostui yli 10 vuoden työsuhde saman yhtiön palveluksessa ja erittäin hyvä maine työntekijänä sekä tiimipelaajana.

Elämä jatkuu

Tiimini vaihtui ja sain uskomattoman hyvän esimiehen itselleni. Olin pitkään vielä varuillani, voivatko ihmiset olla vilpittömästi mukavia, avuliaita ja reiluja. Oli kiva saada vuorostaan aitoa palautetta, niin positiivista, kuin kehittävääkin.

Lopulta muutaman kuukauden jälkeen entinen esimieheni asema muutettiin ”oikeaksi” konsultiksi ja entiseen tiimiini tuli uusi esimies. Entinen esimieheni jatkaa edelleen toimimistaan yhtiön palveluksessa, onhan hän niin aikaansaava, erinomainen ja huipputason ammattilainen. Entinen tiimini ei voi edelleenkään hyvin, mutta kuten on tapana, ei yksikään sormi osaa osoittaa hänen suuntaansa. Vika on aika jossain muualla.

Siirrossani sain pitää omat työtehtäväni ja vastuualueeni. Nekin, jotka esimieheni oli siirtänyt suosikille.

Myöhemmin ja osin prosessin aikana sain kuulla, että alun perin tiimissä olleet muut huippupelaajat olivat lähteneet esimieheni takia. Yksikään ei ollut avannut suutaan. Osa oli vain halunnut pois ja nopeasti. Loput olivat taas irtisanottu esimieheni toimesta.

Esimieheni korvasi muutamassa vuodessa huipputason suorittajatiimin keskinkertaisilla pelaajilla. Tämäkään ei ole avannut johdon silmiä vaan asioille on hänen puoleltaan löytynyt aina todella luontainen selitys.

Rohkaisevat sanat selviytymisestä

Tätä kirjoittaessani tapahtumista on kulunut vuosi. Omasta selviytymisestäni voisin sanoa muutaman sanan. Älä odota liian kauaa, minä odotin. Asiat eivät parannu, vaikka sitä toivoisit.

Koin esimieheni tavan toimia hyvin narsistityyppiseksi. Äärimmäisen itsekäs ja empatiakyvytön ihminen osaa olla tarvittaessa uskomattoman hurmaava ja saada toiset uskomaan olemaan hänelle korvaamaton. Jos sinulla ei ole voimia lähteä taistelemaan, älä lähde, se ei kannata.

Tärkeintä on keskittyä omaan hyvinvointiin. Älä anna narsistisen henkilön luikerrella takaisin, hän imee sinusta kaiken minkä voi. Tärkeintä on hakea apua. Jos ensimmäinen tai toinen apua antava taho ei auta, etsi lisää.

Kerro läheisillesi asiasta. Puhu, puhu, puhu!

Suurin pelkoni, ettei kukaan usko, osoittautui epätodeksi. Vaikeimpina hetkinä, kun koko sidos syvimpään minuuteni oli vaarassa, pelastivat minut läheiseni.

Tiedän myös, ettei tämä tarina ole uniikki vaan universaali. En ole menettänyt uskoani hyvään ja ihmisiin. Oikeastaan päinvastoin. Minua ei myöskään hävetä kertoa joutuneeni narsistin uhriksi. Siihen ansaan voi kuka vain pudota. Ja miten olisin voinut tietää, kun en ole koskaan tavannut vastaavanlaista ihmistä. Niin vaikeasti käyttäytyvä ihminen ei voi itselleen mitään, hän näkee ja kokee kaiken niin totena itsensä kannalta kuin voi. Hänelle on olemassa vain yksi totuus, hänen totuus. Kuuntele itseäsi ja löydä oma totuutesi ja oma itsesi uudelleen. Uskalla elää ja opi virheistä. Olet sen arvoinen.

-Taija

Julkaisemme valittuja kokemus-/ ja selviytymistarinoita lähisuhdeväkivallasta ja narsismista. Jos sinulla on omakohtaista kokemusta kyseisistä aiheista parisuhteessa, työelämässä tai muussa lähi-ihmissuhteessa, sekä siitä selviytymisestä ja haluaisit jakaa tarinasi näillä sivuilla muiden samaa kokeneiden tueksi ja avuksi, voit lähettää tarinasi osoitteeseen: jenni@kiviniemi.fi

Luemme ja vastaamme kaikille tarinansa lähettäneille, kiitos!

Kadun päivää, jolloin hänet tapasin

Minä kadun päivää, jolloin hänet tapasin. Mistään en voinut ennakoida, mitä tuleman pitää ja herkkänä ihmisenä jouduin kuusi vuotta kestävään helvettiin, joka romutti uskoni rakkauteen ja seurusteluun.

Alussa hän oli aivan ihana. Huomaavainen ja huolehtivainen. Vasta myöhemmin huolehtivaisuus paljastui sairaalloiseksi kontrolloimiseksi, josta hän ei uskaltanut, eikä voinut päästää irti.

Ensimmäinen järkytys oli, kun noin kuukauden seurustelun jälkeen hän raivostui minulle jättäessäni kengät eteiseen, hänen mielestään väärään paikkaan. Ihmettelin, miten niin pienestä asiasta saattoi tuohtua niin paljon.

Sen jälkeen alkoi tulla enemmän ja enemmän mitättömistä asioista paisuteltuja skandaaleja. Kerran hän raivostui, kun ojensin lasin hänen ruokalautasensa yli. Hän heitti lasin seinään ja huusi niin, että ikkunat helisivät. Olin kuulemma ajattelematon epähygieeninen sika – pitäisihän normaalin ihmisen tajuta, että ruokalautaselle karisee hihasta mikrobeja ja pölyä.

Hän oli sairaalloisen tarkka ja robottimainen askareissaan. Raivostui hetkessä, jos en tajunnut toimia samalla tavalla, tai en muistanut hänen lukemattomia ohjeitaan jokaiseen arkiseen rutiiniin. En muun muassa saanut siivota, tiskata, auttaa ruuanlaitossa, paitsi ainoastaan tehdä itselleni ruuat, joihin hän ei ikinä koskenutkaan.

Myös mustasukkaisuus oli äärimmäistä. Jos en vastannut puhelimeen heti, hän saattoi kuulustella minua tunnin, vaati lähettämään kuvaviestejä olinpaikastani, kuvaamaan videolle ympäristöäni, aina välittömästi hänen pyynnöstään.

Myös ystävieni näkemisestä ja sukulaisten luona kyläilystä tuli sopia monta päivää etukäteen, ja silloinkin hän soitti useita tarkistussoittoja ja yleensä myös tekeytyi uhriksi.

  Minä paha jätin hänet yksin juuri, kun hän minua eniten johonkin tarvitsi. Jos jätin omat menoni väliin hänen auttamiseksi jossain tärkeässä asiassa, sain yleensä olla vain “yleisönä”. En saanut osallistua mihinkään, koska en osannut toimia “järkevästi”. 

Raivokohtaukset, syyttely, vähättely, sekä epäluottamus olivat jokapäiväistä. Aina sai olla varpaillaan, vahtia sanomisiaan – ja silti, jostain mitättömästä kommentista saattoi kehkeytyä monen tunnin riita. Minä en yleensä riidellyt, vaan itkin ja kuuntelin hiljaa hänen syytöksiään. Vika oli aina minussa ja tekemisissäni tai ajattelemattomuudessani. Hän itse oli täydellinen ja halusi vaan meidän molempien parasta.

Jossain vaiheessa alkoi myös taloudellinen kontrollointi. Minun piti kysyä lupaa joka ikiseen ostokseen ja hän teki päätöksen, onko se välttämätön vai pärjäänkö ilman. Hän itse osti kallista elektroniikkaa, kävi lounailla ystäviensä kanssa ja tarjosi myös heille ruuat. Minun piti säästää kaikessa, koska en osannut hänen mukaansa käyttää rahaa järkevästi. Tein kahta työtä, hän oli työttömänä hyvällä omallatunnolla, koska “vain tyhmät tekee töitä, viisaat pääsee vähemmällä”

Aina oli suuret suunnitelmat ja tuottavia projekteja kehitteillä. Mistään ei ollut ikinä mitään näyttöä, eivätkä suuret suunnitelmat koskaan toteutuneet.

Pahinta oli, kun kukaan ympärillä ei voinut kuvitellakaan millainen ihminen hän oikeasti oli. Tuttujen, sekä omien kavereidensa kanssa hän oli huipputyyppi ja älykäs keskustelija, muut liikaakin huomioonottava ja charmantti. Heti kun jäimme kahden, hän haukkui kaikki pystyyn, valitti miten kaikki ovat niin tyhmiä ja outoja. Hän kertoi olevansa liian älykäs tähän maailmaan.

Yhteenmuuttomme jälkeen minun piti kantaa taloudellinen vastuu kaikesta. Hän sai kaiken verhoiltua aina kauniisti niin, että minä toin rahat kotiin ja hän teki raskaammat hommat. Todellisuudessa mitään ei tapahtunut ilman minun osallistumistani. Jokaiselle tekemisilleen hän halusi todistajan, hiljaisen yleisön, jolle avautui kaikesta mahdollisesta. Yleensä se oli negatiivissävyistä muiden ja minun ruotimista ja sättimistä, sekä jatkuvaa valitusta kaikesta mahdollisesta.

Olin aina syypää myös siihen, kun rahat eivät riittäneet, vaikka en käytännössä käyttänyt rahaa yhtään, enkä edes nähnyt mihin ne menivät. Minun piti tienata enemmän, tehdä enemmän töitä ja samaan aikaan hän jakoi syytöksiään, ettei minulla ollut hänelle riittävästi aikaa. Olisi pitänyt siis järjestää asiat niin, että olisin ollut hänen kanssaan 24/7 ja samalla myös tienata rutkasti enemmän.

En edes ymmärtänyt heti, miten mahdottomia minulta vaadittiin, vaan yritin epätoivoisesti hankkia enemmän hommia ja pyytelin hänen käskystä palkankorotuksia miltei joka kuukausittain.

Omat mielenkiinnon kohteeni ja harrastukseni olivat vääriä, koska hän ei ollut samoista asioista kiinnostunut ja ne veivät aikaani, jonka olisin voinut kuluttaa hänen loistavassa seurassaan. Sain kuulla olevani huono kumppani, koska en huomioinut häntä tarpeeksi. Hänen ainoa virheensä oli, kun oli mennyt rakastumaan työnarkomaaniin, minuun.

Loppujen lopuksi minun olisi pitänyt jättää kaikki oma ja keskittyä hänen ympärivuorokautisena hoivaajana ja seuralaisena olemiseen.

Hän vaati minulta jatkuvasti muutoksia ja luonteen hiomista. Itse hän ei tehnyt mitään, vaikka annoin rakentavaa palautetta. Muistan, kun joskus lapsena luin sattumalta bussissa edessäni istuvan henkilön kirjasta otsikon; ”Jotkut eivät halua, että heitä parannellaan”- eivät ainakaan narsistit!

En voi ymmärtää, olinko tosiaan monta vuotta sokea tilanteelleni, vai manipuloiko hän minua niin taitavasti, etten vaan osannut lähteä tuosta suhteesta. Onneksi ystävieni tukemana onnistuin pääsemään irti. Nyt yritän kartuttaa uskoa siihen, että parisuhteet voivat olla jotain aivan muuta, kuin kokemani.

– Eeva

 

Tarina parisuhteesta- Minä, peili

Hän piti pistoolia ohimoaan vasten ja sanoi, ettei voi muuta kuin solvata minua ollessaan näin uhattuna.

Hän sanoi, että olen Dostojevski ja hän Jerry Cotton. Enpä ollut tullut ajateelleeksi koskaan niin. Mutta entä jos olinkin Dostojevski, rakastin häntä sellaisena, ja entä jos hän olikin Jerry Cotton, rakastin häntä sellaisena.

Hän solvasi ja moitti itseään, välillä sarkastisesti piikitellen, kaikenlaisesta, mihin koki syyllistyneensä. Hän käytti itsestään sanaa sinä ja puhui katsoen minua. Sitten hän huusi itselleen, että hänen tulee ottaa vastuu siitä, mitä suustaan päästää. Hän käytti itsestään sanaa sinä ja puhui katsoen minua.

Hän halveksi sitä, mitä oli ja edusti. Hän käytti itsestään halveksijana nimitystä sinä. Jäädessään kiinni tyhmyydestään, hän huusi itselleen “tyhmä, ääliö” katsoen minua.

Hän kaipasi vapaaksi julmasta ja huonosta itsestään ja luuli pääsevänsä, kun rikkoi minut, peilinsä.

Luulin olevani hänelle toinen ihminen.

Olipa kerran mies, joka lähti peiliä ostamaan. Kaupan hyllyllä näkyi olevan oikein tyylikäskehyksinen yksilö. Hän lähestyi hyllyä tarttuakseen peiliin ja näin tehdessään astui täti-ihmisen varpaille. Töykeästi hän käski tätä varomaan askeliaan. Täti-ihminen käski miestä katsomaan peiliin. Mies katsoi ja näki omat epäystävälliset kasvonsa. “Kuinka uskallatte myydä minulle tällaista roskaa?” hän huusi kauppiaalle iskien peilin myyntipöydälle. Peili särkyi.

KATKERUUTTA

“Kun nyt on kuukausi kulunut siitä, kun eromme laitettiin vireille“, hän sanoi, “voin ilmoittaa tavanneeni jonkun. Siitä voi ihan oikeasti tulla jotain.”

Hän kuuluu asuvan “jonkun” luona. Kuukausi. Laskekaa itse!

Hänen sanoissaan minä olen ollut huora. Puhuiko hän ehkä sittenkin itsestään?

“Jollakulla” on minun nimeni, toista nimeä myöten. Karmivaa!

Hän sanoo olevansa elämänsä kunnossa, vaikka viimeiseen asti väitti vastustavansa eroa.

Minulla on suruaika. Minä arvostin suhdettamme paljon, kestin paljon, uskoin paljon ja toivoin paljon. Toivoin viimeiseen asti. Minua on vedätetty ja eropäätöksen likainen puoli jätettiin minun tehtäväkseni.

Kauan et voi enää satuttaa minua, kultaseni. Silti toivon, että kun seuraavan kerran satutat, et satuttaisi niin pahasti. En minä aio satuttaa takaisin. Olen kiltisti niinkuin aina. Ei tarvitse satuttaa pahasti. Ei tarvitse satuttaa ollenkaan.

Haavani paranevat vielä. Minusta tulee ehyt, joskin arpinen. Sille et voi mitään. Vaikka kuolisin, minusta tulisi ehyt.

Ehkä satutat sitten jotakuta muuta; ehkä häntä, jolla on minun nimeni. Ehkä satutat aina vain, kunnes uskallat katsoa peiliin ja hyväksyä sen, mitä näet. Uskallatko koskaan?

Minua itkettää. Minä rakastin sinua, kultaseni. Miksi, miksi minä olin sinusta aina niin väärin? Minä yritin sen kaiken, mitä jaksoin ja osasin. Eikä se ole ihan vähän. Sinä rankaisit minua siitä. Miksi?

Sinulle minä olin sinä ja sinä olit minä.

Kun hieroin jalkasi ja hartiasi, sanoit: ”Kyllä mullekin saa tehdä kivoja juttuja.” Kun olin jaksanut kuunnella perusteetonta raivoasi kärsivällisesti ja yrittänyt hakea sopua ja puhua yhteisestä ongelmasta, sanoit: “En mä jaksa yksin rakentaa tätä suhdetta.” En koskaan oppinut.

Tekisi mieleni kuvitella sinut siihen vierelleni ja halata hyvänyön halauksen, mutta mielikuvituskäteni tapaavat vain tyhjää.

Et ole se, joksi sinua luulin.

Asusteeksi kasvanut

Tarina rakkaudesta ja inhosta

TARINA RAKKAUDESTA JA INHOSTA

Tapasin sinut eräänä keväisenä päivänä, kun aurinko oli vasta aloittanut tekemään päivistä kauniita. Se tiesi kesää. Minä hymyilin ja elämässä kaikki oli kohdallaan. Nautin kaikesta mitä tein ja tein ne 110 % täysillä. Tapasin sinut ensimmäistä kertaa, kun kysyin ohimennen kelloa sinulta. Olin töissä, niin kuin sinäkin. Ihmettelin miksi en ollut tavannut sinua aiemmin. Vastasit kelloajan pikaisesti ja katsoit syvemmälle silmiini, kuin kukaan oli aiemmin katsonut. En vielä silloin tiennyt, millaisen polun tulisin kulkemaan kanssani. Nyt tiedän. Muistan sen koko elämäni.

Hetken päästä ymmärsin, että olit selvittänyt nimeni, koska lähetit minulle viestin sosiaalisen median kautta. Hetken ihmettelin tätä ja mietin mitä asiaan pitäisi suhtautua, mutta koska 99 %:iin tilaisuuksista kannattaa tarttua, tartuin tähänkin vastaamalla viestiisi. Myöhemmin ymmärsin, että tämä vastaaminen kuului nimenomaan siihen yhteen prosenttiin tilanteista, joka olisi pitänyt jättää huomiotta.

Kaikki eteni vauhdilla, ja olimme hyvin nopeassa tempossa ensimmäisillä treffeillä. Pian huomasin, että etsit asuntoa kanssani samalta paikkakunnalta. Etsit vielä omaa asuntoa, toistaiseksi. Kiinnitin myös huomion huomaavaisuuteesi. Avasit minulle aina ovet, kerroit jatkuvasti kuinka kaunis olen ja muistutit koko ajan, kuinka poikkeuksellisen hienolle meidän suhteessamme kaikki tuntuikaan. Tunsin olevani erityisen merkityksellinen.
Teit kaiken niin luonnollisesti etten osannut aavistaa, millaisen ihmisen kanssa todellisuudessa olinkaan tekemisissä. Kaikki huomaavaisuus ja jalustalle nostaminen tuntui kiehtovalta, koska elämässäni siihen mennessä koetut ihmissuhteet eivät olleet edes ajatuksen tasolla yltäneet meidän suhteemme tasolle.

Pian aloit kertoa tarinaa, kuinka olet odottanut juuri minua ja että elämäsi olisi täydellistä, kun minä olin kanssani. Sait minut todellakin tuntemaan, että olin löytänyt elämäni rakkauden. Pian aloit puhua siitä, ”kuinka raskaus pukisi minua” ja olisin ”loistava äiti”. Ei aikaakaan kun hylkäsit asuntojen katselun – koska olit sitä mieltä että etsimme kohta yhteistä , ei vain meille vaan tulevalle perheellemme.

Toit tavaroitasi asuntooni pikkuhiljaa hieman salakavalastikin ja annoin sinun tehdä niin koska se tuntui oikealta. Kerrankin joku oikeasti haluaa sitoutua pohjattomasti. Rakastaa ja olla yhtä ilman rajoja – niin todella luulin. Muutuin ystävieni mielestä hyvin pian suhteemme alkamisen jälkeen. Vilkuilin kelloa, olin kuulemma kokoajan varpaillani tapaamisillamme ja kokoajan ne harvenivat koska et pitänyt ystävistäni. Tässä vaiheessa huomasin myös itse, että hymy ja nauru ja huumori jotka olivat asuneet siihen asti minussa, väistelivät minua. En enää hymyillyt aamuisin omalle peilikuvalleni, en enää ollut 110% läsnä kaikessa mitä tein enkä varsinkaan nauttinut siitä – sivuutin aiheen – siis sivuutin itseni?? Miksi, siihen en osaa vastata vielä tänäpäivänäkään. Taistelin sinua vastaan kokoa ajan enemmän, koska rajoitit elinpiiriäni salakavalasti ja pikkuhiljaa, haukuit ystäviäni– minulle merkityksellisiä ihmisiä. Ja pidin heistä kiinni, vaikka olit toista mieltä. Onneksi olen aina ollut niin vahva luontoinen, etten antanut sinun täysin estää minua elämästä. Otin niistä aina huudot ja haukut vastaan. Huusin takaisin tottakai huusin, minä olin aina puolustanut itseäni ja läheisiäni. Ja sitä en antanut sinun viedä minulta ikinä.

Aloit pikkuhiljaa tehdä minusta riippuvaista sinulle. Ehdottelit lasta yhä useammassa keskustelussa, yhteistä asuntolainaa, naimisiin menoa, ja muuttoa maalle. Tämä kaikki kuulosti minun korviini oudolle. Ei minun elämä ei ole tälläistä – hoin itselleni peilin kautta. Luovuin osittain omista harrastuksistani, koska niistä tuli yleensä riitaa ja mies puolisia ystäviä minulla ei saanut olla lainkaan. Olin huono ihminen ja minun piti olla onnellinen että juuri sinä olit pelastunut minut, koska ei minua kukaan huolisi. En kelpaa. Nämä sanat kuulin useasti, liian useasti, koska aloin uskoa että näin todella on.

Sanallinen halveksuminen vaihtui hyvin pian fyysiseen astioiden ja tavaroiden rikkomiseen. Kun muutamana yönä heräsin väistämään hiustenkuivaajaa ja silitysrautaa tajusin että raja siihen että mitä tahansa voi tapahtua on ylitetty. Näitä ylilyöntejä korvattiin etelänlomilla ja ihanilla hetkillä ja ostettiin uutta rikotun tilalle , vannottiin ettei ikinä enää. Tehtiin teatterin lavasteet omaan olohuoneeseen ja näyteltiin rakkauden monologi ,jotten lähtisi. No en sitten lähtenytkään – en vielä. Pelkäsin silti kokoajan enemmän ja huomasin pelon tehneen kotinsa minuun. Samaan aikaan nämä ylilyönnit lisääntyivät kokoajan ihan mitättömistä asioista, jopa siitä että pöytä oli katettu väärin tai otin väärällä lusikalla raejuustoa nousi vuosisadan suurin riita.

Tästä ei mennyt kuin hetki siihen, että heräsin useana yönä omasta sängystäni huutoon / tappeluun ja tavaroiden lentelyyn ja kävelin autoon miettimään mihin voin mennä, koska pelkään omassa kodissani, kodissani joka on minun ja josta toinen ei suostu lähtemään. Riitojen syy olin aina minä, et koskaan sinä. Soitin lähimpiä ystäviäni läpi ja muut ei tienneet mitään , koska kulissit eivät saaneet kaatua. Siellä autossa tein jonain yönä päätöksen tämä saa riittää.

Olen jatkanut näin nyt kaksi vuotta, mitä jos jatkan näin vielä kaksi vuotta – kuolenko? Menetänkö terveyteni? Selviänkö tästä enää koskaan?

Oli pakko ottaa ensimmäinen askel ja nousta taistelemaan menetettyä elämää vastaan. Elämää josta olin toisen vuoksi jo luopunut, elämää josta minun tuli nyt ottaa tiukka ote jotta selviän, ja jotta saan sen vielä takaisin. Joskus ehdotin sinulle terapiaa- olin jo tehnyt eropäätöksen – mutta sanoin, että ei meidän vuoksemme – vaan jotta voisimme molemmat jatkaa ehjempinä. Katsoit minua halveksien ja sanoit ”hyvä idea – mene, sinähän se hullu meistä olet”

Se oli pitkä syksy, se oli kyynelten, virheiden, uuden minän rakentamisen ja ymmärtämisen aikaa. Se oli myös aikaa vapautumiselle, sille että sain vuosiin olla kotonani ja minun ei tarvinnut pelätä siellä ketään. Kun aloin oivaltaa missä elämässä on jälleen kyse , olen siitä asti elänyt taas 110% täysillä, elänyt itselleni, unelmilleni ja tehnyt niitä asioita jotka saavat minut itseni voimaan hyvin ja asioihin jotka luovat minulle parempaa huomista.

Se oli pitkä ja kivinen tie, mutta minua auttoi päätös lähteä – ajatus siitä, että kuolen henkisen väkivallan taakan alle jos en nouse ja taistele itselleni tietä valoon.

Sinun elämästäsi en tiedä mitään – enkä halua tietää. Toivon ettemme kohtaa enää koskaan.

-Nainen 32v., Terveydenhoitoalalla

Julkaisemme valittuja kokemus-/ ja selviytymistarinoita lähisuhdeväkivallasta ja narsismista. Jos sinulla on omakohtaista kokemusta kyseisistä aiheista parisuhteessa, työelämässä tai muussa lähi-ihmissuhteessa, sekä siitä selviytymisestä ja haluaisit jakaa tarinasi näillä sivuilla muiden samaa kokeneiden tueksi ja avuksi, voit lähettää tarinasi osoitteeseen: jenni@kiviniemi.fi

Luemme ja vastaamme kaikille tarinansa lähettäneille, kiitos!

Selviytymistarina lapsuudesta

Yksi varhaisimmista muistoistani on kun tallustimme loskassa äitini ja sisarteni kanssa pitkin katuja. Sanoin etten jaksa enää, ja haluan kotiin – jolloin äitini sanoi, ettemme voi mennä kotiin koska isä on uhannut tappaa jokaisen joka astuu kynnyksen yli. Olin silloin kolmevuotias. Menimme sukulaisille, sain levätä, tilanne meni ohi.

Isäni oli humalassa äkkipikainen. Hänellä oli tapana lyödä nyrkkiä pöytään ja antaa mitä erilaisimpia määräyksiä sekä rikkoa astioita heittelemällä niitä toisen pään ohi seinään.

Koitin vältellä häntä parhaani mukaan. Kuusivuotiaana päätin muuttaa naapuriin. Kun naapurissa ei saanut enää leikkiä, lähdin tuntemattoman kaverin matkaan. Sieltä minut haettiin kotiin. Sen jälkeen sain tarkat kellonajat, kuinka kauan kotoa saa olla poissa ja koska pitää tulla kotiin. Jotta varmasti osaisin kellon oikein, lähetti isä minut viideksitoista minuutiksi ulos. Jos olisin tullut myöhässä takaisin, olisin saanut piiskaa.

En tullut myöhässä. Tulin ajoissa, aina. Olin superkiltti, ja yritin olla näkymätön. Teeskentelin nukkuvani. Opin lukemaan mielialoja ja olemaan ärsyttämättä. Jos olin vanhempieni mittapuulla tottelematon sain tukkapöllyä ja seisoa nurkassa. Kerran kolmivuotiaana sain remeliä, isä löi pepulle niin, että jäi punaiset jäljet. Kysyin vanhemmiltani miksi sain selkääni kun jo pyysin anteeksi kahvikuppien rikkomista – eikö ollut mitään, millä olisin välttänyt selkäsaunan ja eikä anteeksi pyytämällä saakaan anteeksiantoa?

Pakenin. Mökillä pakenin aitan vintille lukemaan vanhoja Aku Ankkoja, tai merelle soutelemaan yksikseni. Välillä otin kiikarit mukaani ja lähdin metsään katselemaan lintuja, vaikka en oikeastaan niistä välittänytkään. Talvella vietin aikaa kavereiden kanssa, tuntikausia. Kävelimme pitkin katuja.

Opin olemaan itkemättä. Pienenä itkin yksin sängyssäni hiljaa, mutta noin viisivuotiaana päätin etten enää itke koska en halunnut kiinnittää huomiota itseeni. Vasta aikuisena, oltuani monta vuotta naimisissa olin lopulta eheytynyt niin paljon että pystyin itkemään uudestaan – mutta vieläkin itken hyvin harvoin. En halua näyttää sitä jos minuun sattuu.

Opin lukemaan toisten mielialoja, ja tarpeen vaatiessa valehtelemaan. Isäni ei koskaan halannut minua selvin päin, vain humalassa. Opin olemaan värähtämättä kun hän humalaisena halasi ja valehtelemaan, kun kysyi rakastinko isääni. Murrosikäisenä kerran katselin häntä humalassa ja ajattelin, että hän on piru, paholainen ja että vihaan häntä.

On varmaan psyykelle vahingollista ettei saa ilmaista omia tunteitaan. Kun on turvallisinta olla tuntematta mitään. Ajattelin, että olen kuin mänty, joka kasvaa kallioisella luodolla pelkällä tahdonvoimalla. Kun ei ole multaa, ei sadetta – on vain merivettä ja tuulta, ja kallio. Kuin ihmeen kaupalla mänty ei anna periksi vaan kasvaa silti. Joku katsoo sitä ja miettii onpa se kaunis eikä näe muuta. Ajattelin, että minä olen sellainen mänty. Vaikka on millaiset olot, kasvan vain.

Opin kuuntelemaan äitiäni, kun hän halusi purkaa minulle elämänsä tuskallisuutta ja opin mikä on oikea vastaus siihen pitäisikö minun mielestäni hänen erota. (Hän ei tosiasiassa koskaan halunnut kuin yhdenlaisen vastauksen, eli ei. Ja perustelun piti olla se, että haluamme elää sekä isän että äidin kanssa. Kun kerran erehdyin vastaamaan väärin istunnosta tuli kolme kertaa pidempi kuin tavallisesti. Näitä terapiaistuntoja meillä oli kerran kuussa ja ne kestivät tunteja. Vasta hyvin paljon myöhemmin opin että tämäkin on vain yksi henkisen väkivallan muoto.)

Äitini tapasi sanoa ettei juominen mitään, onneksi ei ole väkivaltaa. Mutta isäni uhkasi minua virka-aseellaan kolmasti ja sanoi tappavansa, jos en tottele häntä. Kolmannella kerralla olin jo lukiossa ja näin hänestä läpi ettei hän tarkoita sitä todella ja lähdin ulos kävelemään. Äitini sitten juoksi perään ja sanoi, että isä on uhannut tapaa itsenä jos en tule kotiin.

Pelko tuntuu vatsassa möykkynä. Se tuntuu keuhkoissa tunteena ettei pysty hengittämään. Alle kouluikäisenä yritin lopettaa elämäni olemalla hengittämättä. Makasin hiljaa sängyssäni paikallaaan ja mietin miten ihanaa olisi jos minua ei olisi. Jos minua ei olisi, ei olisi pelkoakaan.

Aikuisena olen miettinyt miksi isäni halusi pelotella minua. Oliko se vain vallan tunne kun toiset pelkäsivät vai oliko vain ajatus että lasten pitää oppia pelkäämään jotta ovat ns. kuuliaisia.

Selvin päin isäni oli heikko mies, jolla oli huono itsetunto. Paras muistoni isästä on kun hän kertoi hauskoja juttuja vanhoista ajoista.
Isääni piti osata auttaa talon töissä ilman, että apua pyydettiin. Jos piti nostaa vene maihin, siitä sanottiin aamulla tai pari päivää ennen. Tämän jälkeen piti koko ajan tarkkailla koska veneen nosto tapahtuu ja rientää välittömästi paikalle auttamaan. Muuten isäni nosti veneen marttyyrimäisesti yksin ja sai selkänsä kipeäksi. Selän kipeytyminen oli tietysti syy ryypätä. Niin kuin mikä tapansa huono uutinen. Tai se, että joku odotti isältä jotain.

Isä oli arvaamaton, eikä aina ollut sovitussa paikassa sovittuun aikaan. Jos hän ei pitänyt jostain asiasta, hän meni ja ryyppäsi. Ja sitten perhe sai taas mennä pitkin seinänvieruksia varpaisillaan.

Äitini aina siivosi isäni jäljet. Illalla oli oksennusta ja sotkua lattialla, matot rutussa ja haiseva alleen laskeva känniläinen. Seuraavana aamuna oli siistiä, ja asiasta ei perheen ulkopuolella tai isän kanssa puhuttu. Viinat olivat kaapissa, kaappi oli lukossa ja avain kaapin päällä. Avaimeen sai koskea vain isäni.

Viinaa oli kyllä muuallakin, halkopinon kätköissä, vaatehuoneen sokkelin sisällä ja jopa vessanpöntön säiliössä. Kun tulin murrosikään, laimensimme juomat ja laitoimme vettä joukkoon ja pullot takaisin. Pulloja ei voinut ottaa kokonaan pois, koska siitä seurasi hirveä mekastus ja huuto.

Isäni syytti isosiskoani murrosikäisenä laivoissa huoraamisesta, vaikka sisareni käytti aikansa seurakuntanuorissa. Päätin, että minua ei syytetä ja pukeuduin säkkeihin – pitkiin maahan asti ulottuviin hameisiin ja löysiin puseroihin. Olin lukiossa kun aloin meikata.
Kun olin pieni tyttö hame tarkotti sitä että pitää istua hiljaa paikoillaan ja olla sotkematta vaatteita, hienoa juhlamekkoa. Isälläni oli erittäin inhottava tapa kommentoida “ettei meillä hameväki määrää”. Murrosiästä asti olen tykännyt käyttää – varsinkin töissä – pelkästään housuja.

Olin mallioppilas. Äitini isoin huoli oli, että kulutan aikaa liikaa lukemalla. Todellisuudessa sanoin tekeväni läksyjä mutta käytin aikani haaveiluun ja musiikin kuuntelemiseen. Kirjoitin päiväkirjoja ja runoja, jopa romaania jota en koskaan saanut valmiiksi. Luin paljon kirjoja. Keksin itselleni elämän, jollaisen olisin halunnut. Ajattelin, että on joku erehdys että olen syntynyt tähän perheeseen ja olen täysin erilainen kuin muu perhe. Päätin, että käyttäydyn sen mukaan kuin haave-elämäni olisi totta, kuin perheeni olisi aina sellainen kuin hyvinä päivinä.

Tein koulutehtäviä joka päivä, sillä koskaan ei voinut tietää koska tulee päivä jolloin niitä ei voi tehdä. Kun olin neljäntoista äitini joutui rintasyöpäleikkaukseen ja oli viikon sairaalassa. Isäni oli joka päivä humalassa ja sotki kaikki paikat. Minun tehtäväni oli äidin sijasta laittaa ruokaa joka ilta koulun jälkeen (keittää perunat), mitä inhosin. Sen viikon perjantaina oli kemian koe, josta sain 10+ arvosanaksi.

Olin sairastunut vahvuuteen. Minun oli pakko saada tuosta kokeesta 10+ koska vain siten pystyin todistamaan itselleni selviäväni. Olin siihen mennessä tajunnut, että pääsen pois, jos vain todistukseni on tarpeeksi hyvä ja pääsen suoraan kouluun opiskelemaan. Vanhin sisareni oli minua kymmenen vuotta vanhempi, ja lähti opiskelemaan 21-vuotiaana. 11-vuotiaasta vain odotin että minäkin pääsisin muuttamaan kotoa pois, ja päätin että teen sen mahdollisimman pian, heti 18-vuotiaana ylioppilaaksi kirjoitettuani. Siihen tarvitsin mahdollisimman hyvän todistuksen. Laskin vuosia ja päiviä poismuuttamiseen. Lukion päästötodistukseni lukuaineiden keskiarvo oli 9,8.

Äiti opetti minut rukoilemaan iltarukouksen. Niin pienestä kuin muistan siihen asti kun muutin pois kotoa rukoilin joka ilta, että isästäni tulisi raitis.

Hengellisyys antoi minulle voimaa ja esti minua tekemästä itsemurhaa. Koin olevani huono, syyllinen pahaan oloon. Ajattelin että kaikilla olisi paremmin jos minua ei olisi. Mutta ajattelin että itsensä tappaminen on väärin, ja siksi en koskaan tehnyt sitä. Minua ei koskaan puolustettu pienenä. Kolmekymppisenä menin karateen ja minulle oli iso asia oppia torjumaan lyöntejä. Väistäminen tuli selkärangasta. Karaten oppiminen oli helppoa, koska refleksit olivat jo lapsena hioutuneet supernopeiksi.

Karate vei minut tielle, jonka päätteeksi tajusin etten ole syyllinen vanhempieni tai lapsuudenkotini pahaan oloon. Että minulla on oikeus elämään vain siksi, että olen ihminen ja ihmiseksi syntynyt. Että jokaisella elollisella oliolla on oikeus puolustautua. Ja että se, mitä minulle lapsena tapahtui oli väärin ja että minun ei pidä kantaa syyllisyyttä asioista jotka kuuluvat ihan toisille ihmisille. Menin vanhempieni luo viikoksi kesällä ja harjoittelin pihalla kataa kovaäänisesti. Isäni tunnusti pelästyneensä, ja sanoin ettei hänen ole hyvä tehdä äkkinäisiä liikkeitä suuntaani, koska liikkeet on automatisoitu ja vastalyönti on refleksi. Tämän jälkeen sain olla isältäni rauhassa, eikä minun enää koskaan tarvinnut pelätä häntä.

Isäni kyllä pelkäsi minua. Ajattelin, että olen häntä parempi ja suhtauduin häneen aina hyvin kiltisti, ihan loppuun asti. Kotoa muutettuani minulla oli kyllä pitkiä kausia jolloin en tahtonut puhua tai tavata isääni.

Isäni ei elinaikanaan tunnustanut, että hänellä on alkoholiongelmaa eikä myöskään lopettanut juomista. Hän ei koskaan käynyt AA:ssa, koska ensimmäinen askel on alkoholiongelman myöntäminen mitä hän ei koskaan tehnyt. Hän ei pystynyt luopumaan alkoholista edes 75-vuotiaana, aivoinfarktin jälkeen puoliksi halvautuneena kun lääkäri sanoi, että jos juot niin kuolema tulee heti. Jopa silloin hänen piti saada pieni ryyppy silloin tällöin.

Isoin ajatukseni oli lapsena miten pystyn antamaan anteeksi, että en jää kiinni siihen pahaan mitä lapsena oli enkä toista sitä omassa elämässäni. Naimisiin mennessäni tärkeintä minulle oli ehdoton luotettavuus – että toinen on siellä missä lupaakin olevansa, ja että kotimme on aina rauhallinen ja siellä on hyvä olla ja elää, ilman pelkoa. Aikuisena minulle on ollut tärkeää pyrkiä vapautumaan niin täydellisesti menneisyydestä ja luoda itselleni ja ukopuolleni niin paljon tasapainoa kuin vain on mahdollista.

Tämä oli se haavemaailma, mihin uskoin lapsena ja missä elin ajatuksissani – vaikka todellisuus olikin toista. Käyttäydyin niin kurinalaisesti ja aikuismaisesti, että jäin ilman stipendiä 9:n luokan päättyessä. Kaikki muut luokan hyvät oppilaat palkittiin. Kun myöhemmin kysyin opettajalta miksi jäin stipendittä, hän totesi että “kaikista oppilaistani sinä kyllä pärjäät, tulipa vastaan mitä tahansa”.

Kun luovuin karatesta, aloin joogata. Joogan ydin on ajatus mudassa kasvavasta kauniista lotuskukasta. Me voimme valita itse, keskitymmekö mutaan vai kauneuteen. Olipa lapsuus millainen tahansa, siitä voi päästä pois ja luoda itse oman elämänsä ja ympäristönsä sellaiseksi kuin haluaa. Suomessa olemme onnekkaita, kun voimme kasvaa mielivallan alaisuudesta vapauteen.

hands-purple-child-holding

-Nainen 47v., filosofian tohtori

Julkaisemme valittuja kokemus-/ ja selviytymistarinoita lähisuhdeväkivallasta ja narsismista. Jos sinulla on omakohtaista kokemusta kyseisistä aiheista parisuhteessa, työelämässä tai muussa lähi-ihmissuhteessa, sekä siitä selviytymisestä ja haluaisit jakaa tarinasi näillä sivuilla muiden samaa kokeneiden tueksi ja avuksi, voit lähettää tarinasi osoitteeseen: jenni@kiviniemi.fi

Luemme ja vastaamme kaikille tarinansa lähettäneille, kiitos!