Tarina rakkaudesta ja inhosta

TARINA RAKKAUDESTA JA INHOSTA

Tapasin sinut eräänä keväisenä päivänä kun aurinko oli vasta aloittanut tekemään päivistä kauniita. Se tiesi kesää. Minä hymyilin ja elämässä kaikki oli kohdallaan. Nautin kaikesta mitä tein ja tein ne 110 % täysillä. Tapasin sinut ensimmäistä kertaa, kun kysyin ohimennen kelloa sinulta. Olin töissä, niin kuin sinäkin. Ihmettelin miksi en ollut tavannut sinua aiemmin. Vastasit kelloajan pikaisesti ja katsoit syvemmälle silmiini, kuin kukaan oli aiemmin katsonut. En vielä silloin tiennyt, millaisen polun tulisin kulkemaan kanssani. Nyt tiedän. Muistan sen koko elämäni.

Hetken päästä ymmärsin, että olit selvittänyt nimeni, koska lähetit minulle viestin sosiaalisen median kautta. Hetken ihmettelin tätä ja mietin mitä asiaan pitäisi suhtautua, mutta koska 99 %:iin tilaisuuksista kannattaa tarttua, tartuin tähänkin vastaamalla viestiisi. Myöhemmin ymmärsin, että tämä vastaaminen kuului nimenomaan siihen yhteen prosenttiin tilanteista, joka olisi pitänyt jättää huomiotta.

Kaikki eteni vauhdilla, ja olimme hyvin nopeassa tempossa ensimmäisillä treffeillä. Pian huomasin, että etsit asuntoa kanssani samalta paikkakunnalta. Etsit vielä omaa asuntoa, toistaiseksi. Kiinnitin myös huomion huomaavaisuuteesi. Avasit minulle aina ovet, kerroit jatkuvasti kuinka kaunis olen ja muistutit koko ajan, kuinka poikkeuksellisen hienolle meidän suhteessamme kaikki tuntuikaan. Tunsin olevani erityisen merkityksellinen.
Teit kaiken niin luonnollisesti etten osannut aavistaa, millaisen ihmisen kanssa todellisuudessa olinkaan tekemisissä. Kaikki huomaavaisuus ja jalustalle nostaminen tuntui kiehtovalta, koska elämässäni siihen mennessä koetut ihmissuhteet eivät olleet edes ajatuksen tasolla yltäneet meidän suhteemme tasolle.

Pian aloit kertoa tarinaa, kuinka olet odottanut juuri minua ja että elämäsi olisi täydellistä, kun minä olin kanssani. Sait minut todellakin tuntemaan, että olin löytänyt elämäni rakkauden. Pian aloit puhua siitä, ”kuinka raskaus pukisi minua” ja olisin ”loistava äiti”. Ei aikaakaan kun hylkäsit asuntojen katselun – koska olit sitä mieltä että etsimme kohta yhteistä , ei vain meille vaan tulevalle perheellemme.

Toit tavaroitasi asuntooni pikkuhiljaa hieman salakavalastikin ja annoin sinun tehdä niin koska se tuntui oikealta. Kerrankin joku oikeasti haluaa sitoutua pohjattomasti. Rakastaa ja olla yhtä ilman rajoja – niin todella luulin. Muutuin ystävieni mielestä hyvin pian suhteemme alkamisen jälkeen. Vilkuilin kelloa, olin kuulemma kokoajan varpaillani tapaamisillamme ja kokoajan ne harvenivat koska et pitänyt ystävistäni. Tässä vaiheessa huomasin myös itse, että hymy ja nauru ja huumori jotka olivat asuneet siihen asti minussa, väistelivät minua. En enää hymyillyt aamuisin omalle peilikuvalleni, en enää ollut 110% läsnä kaikessa mitä tein enkä varsinkaan nauttinut siitä – sivuutin aiheen – siis sivuutin itseni?? Miksi, siihen en osaa vastata vielä tänäpäivänäkään. Taistelin sinua vastaan kokoa ajan enemmän, koska rajoitit elinpiiriäni salakavalasti ja pikkuhiljaa, haukuit ystäviäni– minulle merkityksellisiä ihmisiä. Ja pidin heistä kiinni, vaikka olit toista mieltä. Onneksi olen aina ollut niin vahva luontoinen, etten antanut sinun täysin estää minua elämästä. Otin niistä aina huudot ja haukut vastaan. Huusin takaisin tottakai huusin, minä olin aina puolustanut itseäni ja läheisiäni. Ja sitä en antanut sinun viedä minulta ikinä.

Aloit pikkuhiljaa tehdä minusta riippuvaista sinulle. Ehdottelit lasta yhä useammassa keskustelussa, yhteistä asuntolainaa, naimisiin menoa, ja muuttoa maalle. Tämä kaikki kuulosti minun korviini oudolle. Ei minun elämä ei ole tälläistä – hoin itselleni peilin kautta. Luovuin osittain omista harrastuksistani, koska niistä tuli yleensä riitaa ja mies puolisia ystäviä minulla ei saanut olla lainkaan. Olin huono ihminen ja minun piti olla onnellinen että juuri sinä olit pelastunut minut, koska ei minua kukaan huolisi. En kelpaa. Nämä sanat kuulin useasti, liian useasti, koska aloin uskoa että näin todella on.
Sanallinen halveksuminen vaihtui hyvin pian fyysiseen astioiden ja tavaroiden rikkomiseen. Kun muutamana yönä heräsin väistämään hiustenkuivaajaa ja silitysrautaa tajusin että raja siihen että mitä tahansa voi tapahtua on ylitetty. Näitä ylilyöntejä korvattiin etelänlomilla ja ihanilla hetkillä ja ostettiin uutta rikotun tilalle , vannottiin ettei ikinä enää. Tehtiin teatterin lavasteet omaan olohuoneeseen ja näyteltiin rakkauden monologi ,jotten lähtisi. No en sitten lähtenytkään – en vielä. Pelkäsin silti kokoajan enemmän ja huomasin pelon tehneen kotinsa minuun. Samaan aikaan nämä ylilyönnit lisääntyivät kokoajan ihan mitättömistä asioista, jopa siitä että pöytä oli katettu väärin tai otin väärällä lusikalla raejuustoa nousi vuosisadan suurin riita.

Tästä ei mennyt kuin hetki siihen, että heräsin useana yönä omasta sängystäni huutoon / tappeluun ja tavaroiden lentelyyn ja kävelin autoon miettimään mihin voin mennä, koska pelkään omassa kodissani, kodissani joka on minun ja josta toinen ei suostu lähtemään. Riitojen syy olin aina minä, et koskaan sinä. Soitin lähimpiä ystäviäni läpi ja muut ei tienneet mitään , koska kulissit eivät saaneet kaatua. Siellä autossa tein jonain yönä päätöksen tämä saa riittää. Olen jatkanut näin nyt kaksi vuotta, mitä jos jatkan näin vielä kaksi vuotta – kuolenko? Menetänkö terveyteni? Selviänkö tästä enää koskaan? Oli pakko ottaa ensimmäinen askel ja nousta taistelemaan menetettyä elämää vastaan. Elämää josta olin toisen vuoksi jo luopunut, elämää josta minun tuli nyt ottaa tiukka ote jotta selviän, ja jotta saan sen vielä takaisin. Joskus ehdotin sinulle terapiaa- olin jo tehnyt eropäätöksen – mutta sanoin, että ei meidän vuoksemme – vaan jotta voisimme molemmat jatkaa ehjempinä. Katsoit minua halveksien ja sanoit ”hyvä idea – mene, sinähän se hullu meistä olet”

Se oli pitkä syksy, se oli kyynelten , virheiden, uuden minän rakentamisen ja ymmärtämisen aikaa. Se oli myös aikaa vapautumiselle, sille että sain vuosiin olla kotonani ja minun ei tarvinnut pelätä siellä ketään. Kun aloin oivaltaa missä elämässä on jälleen kyse , olen siitä asti elänyt taas 110% täysillä, elänyt itselleni, unelmilleni ja tehnyt niitä asioita jotka saavat minut itseni voimaan hyvin ja asioihin jotka luovat minulle parempaa huomista. Se oli pitkä ja kivinen tie, mutta minua auttoi päätös lähteä – ajatus siitä, että kuolen henkisen väkivallan taakan alle jos en nouse ja taistele itselleni tietä valoon.

Sinun elämästäsi en tiedä mitään – enkä halua tietää. Toivon ettemme kohtaa enää koskaan.

-Nainen 32v., Terveydenhoitoalalla

Onko sinulla kokemuksia narsismista parisuhteessasi, työelämässäsi tai muussa lähi-ihmissuhteessa, sekä siitä selviytymisestä? Haluaisitko jakaa selviytymiskertomuksesi näillä sivuilla? Voit lähettää sen osoitteeseen: jenni@narsismi.info

Selviytymistarina lapsuudesta

Yksi varhaisimmista muistoistani on kun tallustimme loskassa äitini ja sisarteni kanssa pitkin katuja. Sanoin etten jaksa enää, ja haluan kotiin – jolloin äitini sanoi, ettemme voi mennä kotiin koska isä on uhannut tappaa jokaisen joka astuu kynnyksen yli. Olin silloin kolmevuotias. Menimme sukulaisille, sain levätä, tilanne meni ohi.

Isäni oli humalassa äkkipikainen. Hänellä oli tapana lyödä nyrkkiä pöytään ja antaa mitä erilaisimpia määräyksiä sekä rikkoa astioita heittelemällä niitä toisen pään ohi seinään.

Koitin vältellä häntä parhaani mukaan. Kuusivuotiaana päätin muuttaa naapuriin. Kun naapurissa ei saanut enää leikkiä, lähdin tuntemattoman kaverin matkaan. Sieltä minut haettiin kotiin. Sen jälkeen sain tarkat kellonajat, kuinka kauan kotoa saa olla poissa ja koska pitää tulla kotiin. Jotta varmasti osaisin kellon oikein, lähetti isä minut viideksitoista minuutiksi ulos. Jos olisin tullut myöhässä takaisin, olisin saanut piiskaa.

En tullut myöhässä. Tulin ajoissa, aina. Olin superkiltti, ja yritin olla näkymätön. Teeskentelin nukkuvani. Opin lukemaan mielialoja ja olemaan ärsyttämättä. Jos olin vanhempieni mittapuulla tottelematon sain tukkapöllyä ja seisoa nurkassa. Kerran kolmivuotiaana sain remeliä, isä löi pepulle niin, että jäi punaiset jäljet. Kysyin vanhemmiltani miksi sain selkääni kun jo pyysin anteeksi kahvikuppien rikkomista – eikö ollut mitään, millä olisin välttänyt selkäsaunan ja eikä anteeksi pyytämällä saakaan anteeksiantoa?

Pakenin. Mökillä pakenin aitan vintille lukemaan vanhoja Aku Ankkoja, tai merelle soutelemaan yksikseni. Välillä otin kiikarit mukaani ja lähdin metsään katselemaan lintuja, vaikka en oikeastaan niistä välittänytkään. Talvella vietin aikaa kavereiden kanssa, tuntikausia. Kävelimme pitkin katuja.

Opin olemaan itkemättä. Pienenä itkin yksin sängyssäni hiljaa, mutta noin viisivuotiaana päätin etten enää itke koska en halunnut kiinnittää huomiota itseeni. Vasta aikuisena, oltuani monta vuotta naimisissa olin lopulta eheytynyt niin paljon että pystyin itkemään uudestaan – mutta vieläkin itken hyvin harvoin. En halua näyttää sitä jos minuun sattuu.

Opin lukemaan toisten mielialoja, ja tarpeen vaatiessa valehtelemaan. Isäni ei koskaan halannut minua selvin päin, vain humalassa. Opin olemaan värähtämättä kun hän humalaisena halasi ja valehtelemaan, kun kysyi rakastinko isääni. Murrosikäisenä kerran katselin häntä humalassa ja ajattelin, että hän on piru, paholainen ja että vihaan häntä.

On varmaan psyykelle vahingollista ettei saa ilmaista omia tunteitaan. Kun on turvallisinta olla tuntematta mitään. Ajattelin, että olen kuin mänty, joka kasvaa kallioisella luodolla pelkällä tahdonvoimalla. Kun ei ole multaa, ei sadetta – on vain merivettä ja tuulta, ja kallio. Kuin ihmeen kaupalla mänty ei anna periksi vaan kasvaa silti. Joku katsoo sitä ja miettii onpa se kaunis eikä näe muuta. Ajattelin, että minä olen sellainen mänty. Vaikka on millaiset olot, kasvan vain.

Opin kuuntelemaan äitiäni, kun hän halusi purkaa minulle elämänsä tuskallisuutta ja opin mikä on oikea vastaus siihen pitäisikö minun mielestäni hänen erota. (Hän ei tosiasiassa koskaan halunnut kuin yhdenlaisen vastauksen, eli ei. Ja perustelun piti olla se, että haluamme elää sekä isän että äidin kanssa. Kun kerran erehdyin vastaamaan väärin istunnosta tuli kolme kertaa pidempi kuin tavallisesti. Näitä terapiaistuntoja meillä oli kerran kuussa ja ne kestivät tunteja. Vasta hyvin paljon myöhemmin opin että tämäkin on vain yksi henkisen väkivallan muoto.)

Äitini tapasi sanoa ettei juominen mitään, onneksi ei ole väkivaltaa. Mutta isäni uhkasi minua virka-aseellaan kolmasti ja sanoi tappavansa, jos en tottele häntä. Kolmannella kerralla olin jo lukiossa ja näin hänestä läpi ettei hän tarkoita sitä todella ja lähdin ulos kävelemään. Äitini sitten juoksi perään ja sanoi, että isä on uhannut tapaa itsenä jos en tule kotiin.

Pelko tuntuu vatsassa möykkynä. Se tuntuu keuhkoissa tunteena ettei pysty hengittämään. Alle kouluikäisenä yritin lopettaa elämäni olemalla hengittämättä. Makasin hiljaa sängyssäni paikallaaan ja mietin miten ihanaa olisi jos minua ei olisi. Jos minua ei olisi, ei olisi pelkoakaan.

Aikuisena olen miettinyt miksi isäni halusi pelotella minua. Oliko se vain vallan tunne kun toiset pelkäsivät vai oliko vain ajatus että lasten pitää oppia pelkäämään jotta ovat ns. kuuliaisia.

Selvin päin isäni oli heikko mies, jolla oli huono itsetunto. Paras muistoni isästä on kun hän kertoi hauskoja juttuja vanhoista ajoista.
Isääni piti osata auttaa talon töissä ilman, että apua pyydettiin. Jos piti nostaa vene maihin, siitä sanottiin aamulla tai pari päivää ennen. Tämän jälkeen piti koko ajan tarkkailla koska veneen nosto tapahtuu ja rientää välittömästi paikalle auttamaan. Muuten isäni nosti veneen marttyyrimäisesti yksin ja sai selkänsä kipeäksi. Selän kipeytyminen oli tietysti syy ryypätä. Niin kuin mikä tapansa huono uutinen. Tai se, että joku odotti isältä jotain.

Isä oli arvaamaton, eikä aina ollut sovitussa paikassa sovittuun aikaan. Jos hän ei pitänyt jostain asiasta, hän meni ja ryyppäsi. Ja sitten perhe sai taas mennä pitkin seinänvieruksia varpaisillaan.

Äitini aina siivosi isäni jäljet. Illalla oli oksennusta ja sotkua lattialla, matot rutussa ja haiseva alleen laskeva känniläinen. Seuraavana aamuna oli siistiä, ja asiasta ei perheen ulkopuolella tai isän kanssa puhuttu. Viinat olivat kaapissa, kaappi oli lukossa ja avain kaapin päällä. Avaimeen sai koskea vain isäni.

Viinaa oli kyllä muuallakin, halkopinon kätköissä, vaatehuoneen sokkelin sisällä ja jopa vessanpöntön säiliössä. Kun tulin murrosikään, laimensimme juomat ja laitoimme vettä joukkoon ja pullot takaisin. Pulloja ei voinut ottaa kokonaan pois, koska siitä seurasi hirveä mekastus ja huuto.

Isäni syytti isosiskoani murrosikäisenä laivoissa huoraamisesta, vaikka sisareni käytti aikansa seurakuntanuorissa. Päätin, että minua ei syytetä ja pukeuduin säkkeihin – pitkiin maahan asti ulottuviin hameisiin ja löysiin puseroihin. Olin lukiossa kun aloin meikata.
Kun olin pieni tyttö hame tarkotti sitä että pitää istua hiljaa paikoillaan ja olla sotkematta vaatteita, hienoa juhlamekkoa. Isälläni oli erittäin inhottava tapa kommentoida “ettei meillä hameväki määrää”. Murrosiästä asti olen tykännyt käyttää – varsinkin töissä – pelkästään housuja.

Olin mallioppilas. Äitini isoin huoli oli, että kulutan aikaa liikaa lukemalla. Todellisuudessa sanoin tekeväni läksyjä mutta käytin aikani haaveiluun ja musiikin kuuntelemiseen. Kirjoitin päiväkirjoja ja runoja, jopa romaania jota en koskaan saanut valmiiksi. Luin paljon kirjoja. Keksin itselleni elämän, jollaisen olisin halunnut. Ajattelin, että on joku erehdys että olen syntynyt tähän perheeseen ja olen täysin erilainen kuin muu perhe. Päätin, että käyttäydyn sen mukaan kuin haave-elämäni olisi totta, kuin perheeni olisi aina sellainen kuin hyvinä päivinä.

Tein koulutehtäviä joka päivä, sillä koskaan ei voinut tietää koska tulee päivä jolloin niitä ei voi tehdä. Kun olin neljäntoista äitini joutui rintasyöpäleikkaukseen ja oli viikon sairaalassa. Isäni oli joka päivä humalassa ja sotki kaikki paikat. Minun tehtäväni oli äidin sijasta laittaa ruokaa joka ilta koulun jälkeen (keittää perunat), mitä inhosin. Sen viikon perjantaina oli kemian koe, josta sain 10+ arvosanaksi.

Olin sairastunut vahvuuteen. Minun oli pakko saada tuosta kokeesta 10+ koska vain siten pystyin todistamaan itselleni selviäväni. Olin siihen mennessä tajunnut, että pääsen pois, jos vain todistukseni on tarpeeksi hyvä ja pääsen suoraan kouluun opiskelemaan. Vanhin sisareni oli minua kymmenen vuotta vanhempi, ja lähti opiskelemaan 21-vuotiaana. 11-vuotiaasta vain odotin että minäkin pääsisin muuttamaan kotoa pois, ja päätin että teen sen mahdollisimman pian, heti 18-vuotiaana ylioppilaaksi kirjoitettuani. Siihen tarvitsin mahdollisimman hyvän todistuksen. Laskin vuosia ja päiviä poismuuttamiseen. Lukion päästötodistukseni lukuaineiden keskiarvo oli 9,8.

Äiti opetti minut rukoilemaan iltarukouksen. Niin pienestä kuin muistan siihen asti kun muutin pois kotoa rukoilin joka ilta, että isästäni tulisi raitis.

Hengellisyys antoi minulle voimaa ja esti minua tekemästä itsemurhaa. Koin olevani huono, syyllinen pahaan oloon. Ajattelin että kaikilla olisi paremmin jos minua ei olisi. Mutta ajattelin että itsensä tappaminen on väärin, ja siksi en koskaan tehnyt sitä. Minua ei koskaan puolustettu pienenä. Kolmekymppisenä menin karateen ja minulle oli iso asia oppia torjumaan lyöntejä. Väistäminen tuli selkärangasta. Karaten oppiminen oli helppoa, koska refleksit olivat jo lapsena hioutuneet supernopeiksi.

 
Karate vei minut tielle, jonka päätteeksi tajusin etten ole syyllinen vanhempieni tai lapsuudenkotini pahaan oloon. Että minulla on oikeus elämään vain siksi, että olen ihminen ja ihmiseksi syntynyt. Että jokaisella elollisella oliolla on oikeus puolustautua. Ja että se, mitä minulle lapsena tapahtui oli väärin ja että minun ei pidä kantaa syyllisyyttä asioista jotka kuuluvat ihan toisille ihmisille. Menin vanhempieni luo viikoksi kesällä ja harjoittelin pihalla kataa kovaäänisesti. Isäni tunnusti pelästyneensä, ja sanoin ettei hänen ole hyvä tehdä äkkinäisiä liikkeitä suuntaani, koska liikkeet on automatisoitu ja vastalyönti on refleksi. Tämän jälkeen sain olla isältäni rauhassa, eikä minun enää koskaan tarvinnut pelätä häntä.

 
Isäni kyllä pelkäsi minua. Ajattelin, että olen häntä parempi ja suhtauduin häneen aina hyvin kiltisti, ihan loppuun asti. Kotoa muutettuani minulla oli kyllä pitkiä kausia jolloin en tahtonut puhua tai tavata isääni.

 
Isäni ei elinaikanaan tunnustanut, että hänellä on alkoholiongelmaa eikä myöskään lopettanut juomista. Hän ei koskaan käynyt AA:ssa, koska ensimmäinen askel on alkoholiongelman myöntäminen mitä hän ei koskaan tehnyt. Hän ei pystynyt luopumaan alkoholista edes 75-vuotiaana, aivoinfarktin jälkeen puoliksi halvautuneena kun lääkäri sanoi, että jos juot niin kuolema tulee heti. Jopa silloin hänen piti saada pieni ryyppy silloin tällöin.

Isoin ajatukseni oli lapsena miten pystyn antamaan anteeksi, että en jää kiinni siihen pahaan mitä lapsena oli enkä toista sitä omassa elämässäni. Naimisiin mennessäni tärkeintä minulle oli ehdoton luotettavuus – että toinen on siellä missä lupaakin olevansa, ja että kotimme on aina rauhallinen ja siellä on hyvä olla ja elää, ilman pelkoa. Aikuisena minulle on ollut tärkeää pyrkiä vapautumaan niin täydellisesti menneisyydestä ja luoda itselleni ja ukopuolleni niin paljon tasapainoa kuin vain on mahdollista.

Tämä oli se haavemaailma, mihin uskoin lapsena ja missä elin ajatuksissani – vaikka todellisuus olikin toista. Käyttäydyin niin kurinalaisesti ja aikuismaisesti, että jäin ilman stipendiä 9:n luokan päättyessä. Kaikki muut luokan hyvät oppilaat palkittiin. Kun myöhemmin kysyin opettajalta miksi jäin stipendittä, hän totesi että “kaikista oppilaistani sinä kyllä pärjäät, tulipa vastaan mitä tahansa”.

Kun luovuin karatesta, aloin joogata. Joogan ydin on ajatus mudassa kasvavasta kauniista lotuskukasta. Me voimme valita itse, keskitymmekö mutaan vai kauneuteen. Olipa lapsuus millainen tahansa, siitä voi päästä pois ja luoda itse oman elämänsä ja ympäristönsä sellaiseksi kuin haluaa. Suomessa olemme onnekkaita, kun voimme kasvaa mielivallan alaisuudesta vapauteen.

hands-purple-child-holding

-Nainen 47v., filosofian tohtori

Onko sinulla kokemuksia narsismista lapsuudessasi sekä siitä selviytymisestä? Haluaisitko jakaa selviytymiskertomuksesi näillä sivuilla? Voit lähettää sen osoitteeseen: jenni@narsismi.info

Miten päästä eroon?

3.1.2014

Miten päästä eroon? Saada pois yhteisestä asunnosta? Mitä kannattaa selvittää? Varautua? Miksi eivät pyydä anteeksi mitään? Miten saada usko itseensä?

-Katja

Hei Katja ja kiitos kysymyksestäsi!

Kuvasit tilannettasi hieman laajemmin toisessa viestissäsi, mutta jätän yksityiskohdat pois, suojataksesi yksityisyyttäsi. Kerroit olleesi kauan suhteessa, jossa tunnet olevasi täysin väheksytty. Kerroit myös, että sinua on uhattu väkivallalla ja että mittasi on nyt täysi.

Se, että kerroit mittasi olevan täysi vahvistaa minulle ajatusta, että haluat eroon nykyisestä kumppanistasi. Eroprosessi alkaa usein niin, että toiselle kerrotaan omista tunteista ja siitä, ettei yhteiselämä tunnu enää hyvältä. Sen jälkeen voi kuunnella toisen ajatuksia ja miettiä olisiko vielä jotain yhteisiä toiveita minkä vuoksi ehkä tehdä töitä ja yrittää jatkaa suhdetta jne… Kuulostaa järkevältä eikö? Jos kumppani on hyvin vaikea henkilö (tai esim.narsistityyppinen henkilö tai narsisti) eivät tällaiset ohjeet yleensä päde.

Riippuen siitä kuinka uhkaavaksi koet erotilanteen ja siitä keskustelun suosittelen arvioimaan tarkasti sen kannattaako tilanteessa olla tukena ja apuna mukana esimerkiksi joku hyvä ystäväsi. Suosittelen myös miettimään jo etukäteen sen, voitko mahdollisesti mennä jonnekin ystäväsi tai tuttusi luokse yöksi sen jälkeen, jos erosta keskustelu aiheuttaa uhkaavaa ilmapiiriä. Ensi- ja turvakotien liitolla on myös turvakoteja 11:sta eri kaupungissa, jotka vastaanottavat lähisuhteessa väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneita. Useimmat turvakodit ovat avoinna ympäri vuorokauden. Turvakotiin voi soittaa aina jos kokee väkivaltaa tai sen uhkaa läheisissä ihmissuhteissa. Lisää tietoja ja yhteystietoja täältä!

Muista myös, että väkivallalla uhkailukin on Suomessa rikos ja että sinulla on aina oikeus soittaa itsellesi apua (112) jos koet turvallisuutesi olevan uhattuna. Omassa kotonaan ei kenenkään tulisi eikä tarvitse kokea tai tuntea pelkoa eikä henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Kenenkään kanssa ei myöskään tarvitse olla pakolla suhteessa eikä elää yhdessä vastoin tahtoaan.

Mietit myös, että miten tällaiset vaikeat (esim.narsistityyppiset henkilöt tai narsistit) eivät pyydä anteeksi mitään. Vastauksia voisi olla monia, riippuen henkilöstä ja tapahtumista. Ajatellessani kuitenkin henkilöä, joka ei koskaan pyytäisi anteeksi pahimpiakaan virheitään tai toimiaan, joita me kaikki varmasti elämämme aikana teemme, tulee mieleeni, ettei sellainen henkilö yksinkertaisesti uskalla myöntää virheitään, epäkohtiaan ja epätäydellisyyttään. Niitä tavallisia puolia mitä meissä kaikissa luonnollisesti on. Sellaisen puuttuessa on mahdollisesti myös kykenemätön pyytämään anteeksi. Voi myös olla mahdollista, ettei henkilö myöskään koe tarvetta pyytää anteeksi, koska kokee aidosti, että muut ovat aina syynä tapahtuneisiin. Tällainen piirre on hyvin hankala ja jos sen aiheuttajana on narsistinen persoonallisuushäiriö on sitä mahdotonta hoitaa.

Uskon saaminen takaisin omaan itseensä on hyvin tärkeää. Sen menettäessä menettää suuren osan itseään ja sen takaisin saaminen auttaa elämään jälleen mielekästä ja arvokasta elämää. Suurena apuna tässä on omien rajojesi asettaminen ja niistä kiinni pitäminen. Sen päättäminen, miten sinua saa kohdella, mitä sinulle saa sanoa ja mitä ei. Usko rohkeasti siihen, että ne ajatukset ja tunteet mitä sinulla on ovat juuri niitä oikeita, eikä kukaan voi tulla sinulle niitä vähättelemään!

Lue lisää rajoista, niiden tärkeydestä ja asettamisesta näiltä nettisivuilta, tuoreesta artikkelista: ”Onko sinua lupa kohdella huonosti? Haluaisitko oppia asettamaan rajoja?”

-Jenni Kiviniemi, psykiatrinen sairaanhoitaja, seksuaalineuvoja, ratkaisukeskeinen psykoterapeutti-opiskelija

Jos sinulla on kysymyksiä liittyen narsismiin ja sen aiheuttamiin moninaisiin haasteisiin ja ongelmiin, voit lähettää kysymyksesi osoitteeseen: terapeuttinen.keskusteluapu@gmail.com

Vastaan sunnuntaisin yhteen lukijan lähettämään kysymykseen!

Narsistinen vanhempi

Hei!

Minulla on kysymys narsistisia piirteitä omaavasta vanhemmasta. Voiko narsistisia piirteitä omaava vanhempi ja toista vanhempaa kohtaan sietämättömästi (halveksiva, alentuva, manipuloiva ja valehteleva) käyttäytyvä omata aitoja tunteita (kiintymystä ja vastuun tunnetta) omaa lastaan kohtaan?

Olen pohtinut tätä paljon ex-avopuolisoni kohdalla. Hänen oma isänsä sairastui vakavasti, kun hän oli n. 9-vuotias. Perheen elämä pyöri isän sairauden ympärillä n. 5 vuoden ajan, kunnes isä kuoli. Hän joutui ottamaan isän paikan 14-vuotiaana ja tuo tapahtuma käsittääkseni sai aikaan narsistiset piirteet. Me olemme eronneet, mutta meillä on yhteinen 5-vuotias poika. Hän on pojalle melko ankara, mutta näyttää ikään kuin hän tuntisi aitoa kiintymystä poikaa kohtaan. Hän kehuu ja kannustaa poikaa. Poikakin tuntuu olevan kiintynyt isäänsä. Silti takaraivossa on koko ajan huoli ja pelko, joka toistaa jatkuvasti: älä luota narsistiin. Onko mahdollista, että hän hoitaisi omaa sisäistä lastaan pojan kautta? Muuta selitystä en ole keksinyt tälle.

nimim.Minttu

Hei ja kiitos kysymyksestäsi!

Kysyit voiko narsistisia piirteitä omaava vanhempi tuntea omaa lastaan kohtaan aitoja vastuun ja välittämisen tunteita vaikka käyttäytyykin muuten toista lapsen vanhempaa kohtaan sietämättömästi. Käytit mielestäni hyvää termistöä käyttämällä sanaparia ”narsistisia piirteitä”. Nuo kaksi sanaa voivat pitää sisällään paljon hyvin erilaisia ja hyvin epämiellyttäviä, raskaita, vaikeita ja vaikeuksia aiheuttavia käyttäytymisen piirteitä. Sanoilla narsisti ja narsistisia piirteitä omaava henkilö voi olla huomattavia eroja. Jos henkilöllä on narsistinen persoonallisuushäiriö– diagnoosi, sanotaan, ettei hän kykene tuntemaan empatiaa ketään, edes omaa lastaan kohtaan (huom!kaikilla narsisteilla ei ole diagnoosia hoitoon hakeutumattomuuden vuoksi). Kaikki henkilöt ovat vain hyödykkeitä narsistille, joita kohtaan hän ei pysty tuntemaan esim.aitoa empatiaa tai rakkautta, sellaisena kuin se yleensä kulttuurissamme koetaan ja toiselle henkilölle osoitetaan. Jos ihmisellä on narsistisia piirteitä se ei tarkoita sitä, etteikö hän voisi tuntea aitoja tunteita, juuri lastaan kohtaan, niinkuin kerroit hänen käyttäytymistä tulkinneesi.

Koska narsistisia piirteitä voi esiintyä hyvinkin eri asteisina, vähän tai jopa äärimmäisen paljon ongelmia ja vaikeuksia aiheuttavina, on siis hyvinkin mahdollista, että nuo kiintymyksen tunteet, mitä olet nähnyt ex-puolisosi lapsellesi osoittavan ovat aitoja.

Kysyit myös, onko mahdollista, että hän hoitaisi omaa sisäistä lastaan pojan kautta? Tähän on vaikea vastata tuntematta ja tietämättä häntä ja hänen ajatuksiaan. Ajattelisin sen olevan tärkeintä, että hän todella osoittaa lastanne kohtaan tunteita, jotka tuovat lapselle turvaa. Pojan kannustaminen ja kehuminen kuulostavat myös erittäin hyvältä. On hienoa, että lasta kannustetaan ja kehutaan, se auttaa luottamaan ja uskomaan itseen joka on hyvin tärkeää niin lapselle kuin myös meille aikuisille. Kannustan sinua ajattelemaan näitä hyviä ja positiivisia, olemassa olevia asioita, ennemmin kuin suuntaamaan niitä negatiivisiin ja sinulta voimia vieviin epäkohtiin!

Hyvää ja rentouttavaa itsenäisyyspäivää sinulle ja läheisillesi sekä kaikille tätä lukeville!

-Jenni Kiviniemi, psykiatrinen sairaanhoitaja, seksuaalineuvoja, ratkaisukeskeinen psykoterapeutti-opiskelija

Jos sinulla on kysymyksiä liittyen narsismiin ja sen aiheuttamiin moninaisiin haasteisiin ja ongelmiin, voit lähettää kysymyksesi osoitteeseen: terapeuttinen.keskusteluapu@gmail.com

Vastaan joka sunnuntai yhteen lukijan lähettämään kysymykseen!

Narsismi ja lapset

Hei!

Lapseni ovat 10 ja 15 vuotiaat. Olen eronnut narsisti-isästä jo vuonna 2005, kävimme läpi pitkän huoltajuusriidan oikeudessa. Lapset asuvat virallisesti luonani, tapaavat isäänsä toisella paikkakunnalla joka toinen viikonloppu ja viettävät pitkiä lomia tämän uuden perheen luona.

Kysymykseni: Miten toimien, pystyn parhaiten suojaamaan lapsia isän manipuloinnilta ja valehtelulta ja henkiseltä painolastilta? Olen tähän asti myöntynyt moniin asioihin, jotta lasten olisi helpompi olla, eikä joutuisi elämään riitojen keskellä. Koska narsistin kanssa sopiminen on aina yksipuolista, eikä oikeaa neuvottelua synny. Lapset eivät ”näe” ja tunnista sitä, että ei isä oikeasti ajattele lasten parasta, vaan omaa kulissiaan ja syyttää tilanteesta äitiä. Isä naamioi itsensä niin taitavasti rauhallisen ja vakaan ja luotettavan isän kuoren alle. Lapset ovat vuosien myötä omaksuneet isänsä näkemykset asioihin ja nyt kun en enää piilottele totuuttani lapset kokevat minut konfliktien aiheuttajana ja hankalana ihmisenä. Miten toimia, jotta lasten kasvaminen kieroon päättyisi? Lapset ovat käyneet kolmivuotisen terapian, mutta tuntui, että sen aikana isä sai vain enemmän valtaa asioihin, kun yritin hyssytellä ja pitää välit näennäisen rauhanomaisina neuvolan ohjeiden mukaisesti. Nyt riitelen paljon lasteni kanssa ja olen ikävä häirikkö, kun nousen isää vastaan. Tuntuu pahalta, että kuormitan lapsiani omalla totuudellani ja aiheutan surua ja murhetta, kun yritän suojella heitä manipuloinnilta ja valehtelulta. -Nainen 40v.

Kiitos viestistäsi! Sain paljon kysymyksiä liittyen lasten kasvatukseen ja siihen liittyviin haasteisiin sekä ongelmiin, kun toinen vanhemmista on hyvin vaikea henkilö. Aihe on siis hyvin tärkeä ja ajankohtainen kaikille niille henkilöille, joilla suhde vaikean henkilön kanssa olisikin jo ohi.

Kerroit viestissäsi, että lapsesi ovat suurimman osan ajasta sinun luonasi. Näin ollen voidaan ajatella, että he saavat arjessaan vaikutteita ja mallia elämiseen enemmän sinulta ja sinun opettamistasi asioista. Roolisi ja yleinen asenteesi elämään ovat siis hyvin tärkeitä! Olet säästänyt lapsiasi kuulemasta riitelyä sillä, että olet itse ollut hyvin myöntyväinen isän esittämiin asioihin. Se on hieno teko, jossa olet selkeästi hyvänä ja rakastavana äitinä laittanut lastesi hyvinvoinnin sijalle nro:1. Lapsille oma äiti ja isä ovat yleensä ne maailman kaksi tärkeintä ja rakkainta henkilöä. Parhaimmassa tapauksessa kumpikaan vanhempi ei puhuisi pahaa toisesta vanhemmasta lapselle. On normaalia, ettei siihen aina pystytä. On myös normaalia, että jossain vaiheessa ihminen alkaa itse reagoimaan siihen, että asettaa muut henkilöt itsensä edelle.

Sanoit, ettet enää piilottele omaa totuuttasi asioihin. Olet siis alkanut puhumaan lapsille ääneen asioista, joista olet eri mieltä heidän isänsä kanssa. Hyvä niin! Näin lapset saavat myös sinun näkökulman asioihin vaikkakin se olisi täysin erilainen kuin heidän isänsä. Tämän voisi ajatella olevan lapsille hyvin raskasta, kun vanhempien näkökulmat asioihin ovat jopa ääripäitä. Toisaalta, jos ajatellaan asiaa optimistisesti ja etsitään asioiden hyviä puolia on lapsillasi nyt olemassa kahta erilaista selitysmallia asioihin. Niistä malleista he voivat valita itselleen ja heidän luonteelleen sopivia ajatuksia ja selityksiä asioihin. Jos et kertoisi omiasi, vaan vaikenisit sen vuoksi etteivät lapset joutuisi kohtaamaan riitoja, olisi lapsillasi valittavana heidän isänsä sanoittama totuus ja äidin mielipiteet ja ajatukset eri asioihin puuttuisivat. Voidaan myös ajatella, että kun lapsesi vielä kasvavat on heillä takataskussaan se rikkaus, että he ymmärtävät kuinka erilaisia näkökulmia ihmisillä voi asioihin olla ja että maailma ei ole kovin yksiselitteinen paikka.

Vaikka sinusta tuntuisikin, että kuormitat nyt lapsiasi omalla totuudellasi ja aiheutat heille surua ja murhetta, niin älä unohda sitä tärkeää työtä mikä totuutesi takana on. Sinä opetat heille hyvää moraalikäsitystä ja niitä hyväksyttäviä tapoja toimia mitä meidän yhteiskunnassamme on, sitä mikä on oikein ja mikä väärin.

Muista myös huolehtia omasta hyvinvoinnistasi ja jaksamisestasi! Tiedän, kuulostaa kliseiseltä, mutta tiedäthän sen turvallisuusohjeen lentokoneessa, kun ilmanpaine matkustamossa laskee? Happinaamari on ensin laitettava itselle, sitten vasta muille. Jos ei itse pysty hengittämään, ei pysty auttamaan muitakaan. Vaikeina hetkinä tee kaikkea sitä, tuplaten, mistä sinulle tulee hyvä olo. Oli se sitten suklaansyöntiä kilo kaupalla tai lempileffasi katsomista, mitä vain, kunhan sinä jaksat tehdä sitä tärkeää työtä mistä lapsesikin hyötyvät!

-Jenni Kiviniemi, psykiatrinen sairaanhoitaja, seksuaalineuvoja, ratkaisukeskeinen psykoterapeutti-opiskelija

Jos sinulla on kysymyksiä liittyen narsismiin ja sen aiheuttamiin moninaisiin haasteisiin ja ongelmiin, voit lähettää kysymyksesi osoitteeseen: terapeuttinen.keskusteluapu@gmail.com

Vastaan joka sunnuntai yhteen lukijan lähettämään kysymykseen!