Yksi varhaisimmista muistoistani on kun tallustimme loskassa äitini ja sisarteni kanssa pitkin katuja. Sanoin etten jaksa enää, ja haluan kotiin – jolloin äitini sanoi, ettemme voi mennä kotiin koska isä on uhannut tappaa jokaisen joka astuu kynnyksen yli. Olin silloin kolmevuotias. Menimme sukulaisille, sain levätä, tilanne meni ohi.

Isäni oli humalassa äkkipikainen. Hänellä oli tapana lyödä nyrkkiä pöytään ja antaa mitä erilaisimpia määräyksiä sekä rikkoa astioita heittelemällä niitä toisen pään ohi seinään.

Koitin vältellä häntä parhaani mukaan. Kuusivuotiaana päätin muuttaa naapuriin. Kun naapurissa ei saanut enää leikkiä, lähdin tuntemattoman kaverin matkaan. Sieltä minut haettiin kotiin. Sen jälkeen sain tarkat kellonajat, kuinka kauan kotoa saa olla poissa ja koska pitää tulla kotiin. Jotta varmasti osaisin kellon oikein, lähetti isä minut viideksitoista minuutiksi ulos. Jos olisin tullut myöhässä takaisin, olisin saanut piiskaa.

En tullut myöhässä. Tulin ajoissa, aina. Olin superkiltti, ja yritin olla näkymätön. Teeskentelin nukkuvani. Opin lukemaan mielialoja ja olemaan ärsyttämättä. Jos olin vanhempieni mittapuulla tottelematon sain tukkapöllyä ja seisoa nurkassa. Kerran kolmivuotiaana sain remeliä, isä löi pepulle niin, että jäi punaiset jäljet. Kysyin vanhemmiltani miksi sain selkääni kun jo pyysin anteeksi kahvikuppien rikkomista – eikö ollut mitään, millä olisin välttänyt selkäsaunan ja eikä anteeksi pyytämällä saakaan anteeksiantoa?

Pakenin. Mökillä pakenin aitan vintille lukemaan vanhoja Aku Ankkoja, tai merelle soutelemaan yksikseni. Välillä otin kiikarit mukaani ja lähdin metsään katselemaan lintuja, vaikka en oikeastaan niistä välittänytkään. Talvella vietin aikaa kavereiden kanssa, tuntikausia. Kävelimme pitkin katuja.

Opin olemaan itkemättä. Pienenä itkin yksin sängyssäni hiljaa, mutta noin viisivuotiaana päätin etten enää itke koska en halunnut kiinnittää huomiota itseeni. Vasta aikuisena, oltuani monta vuotta naimisissa olin lopulta eheytynyt niin paljon että pystyin itkemään uudestaan – mutta vieläkin itken hyvin harvoin. En halua näyttää sitä jos minuun sattuu.

Opin lukemaan toisten mielialoja, ja tarpeen vaatiessa valehtelemaan. Isäni ei koskaan halannut minua selvin päin, vain humalassa. Opin olemaan värähtämättä kun hän humalaisena halasi ja valehtelemaan, kun kysyi rakastinko isääni. Murrosikäisenä kerran katselin häntä humalassa ja ajattelin, että hän on piru, paholainen ja että vihaan häntä.

On varmaan psyykelle vahingollista ettei saa ilmaista omia tunteitaan. Kun on turvallisinta olla tuntematta mitään. Ajattelin, että olen kuin mänty, joka kasvaa kallioisella luodolla pelkällä tahdonvoimalla. Kun ei ole multaa, ei sadetta – on vain merivettä ja tuulta, ja kallio. Kuin ihmeen kaupalla mänty ei anna periksi vaan kasvaa silti. Joku katsoo sitä ja miettii onpa se kaunis eikä näe muuta. Ajattelin, että minä olen sellainen mänty. Vaikka on millaiset olot, kasvan vain.

Opin kuuntelemaan äitiäni, kun hän halusi purkaa minulle elämänsä tuskallisuutta ja opin mikä on oikea vastaus siihen pitäisikö minun mielestäni hänen erota. (Hän ei tosiasiassa koskaan halunnut kuin yhdenlaisen vastauksen, eli ei. Ja perustelun piti olla se, että haluamme elää sekä isän että äidin kanssa. Kun kerran erehdyin vastaamaan väärin istunnosta tuli kolme kertaa pidempi kuin tavallisesti. Näitä terapiaistuntoja meillä oli kerran kuussa ja ne kestivät tunteja. Vasta hyvin paljon myöhemmin opin että tämäkin on vain yksi henkisen väkivallan muoto.)

Äitini tapasi sanoa ettei juominen mitään, onneksi ei ole väkivaltaa. Mutta isäni uhkasi minua virka-aseellaan kolmasti ja sanoi tappavansa, jos en tottele häntä. Kolmannella kerralla olin jo lukiossa ja näin hänestä läpi ettei hän tarkoita sitä todella ja lähdin ulos kävelemään. Äitini sitten juoksi perään ja sanoi, että isä on uhannut tapaa itsenä jos en tule kotiin.

Pelko tuntuu vatsassa möykkynä. Se tuntuu keuhkoissa tunteena ettei pysty hengittämään. Alle kouluikäisenä yritin lopettaa elämäni olemalla hengittämättä. Makasin hiljaa sängyssäni paikallaaan ja mietin miten ihanaa olisi jos minua ei olisi. Jos minua ei olisi, ei olisi pelkoakaan.

Aikuisena olen miettinyt miksi isäni halusi pelotella minua. Oliko se vain vallan tunne kun toiset pelkäsivät vai oliko vain ajatus että lasten pitää oppia pelkäämään jotta ovat ns. kuuliaisia.

Selvin päin isäni oli heikko mies, jolla oli huono itsetunto. Paras muistoni isästä on kun hän kertoi hauskoja juttuja vanhoista ajoista.
Isääni piti osata auttaa talon töissä ilman, että apua pyydettiin. Jos piti nostaa vene maihin, siitä sanottiin aamulla tai pari päivää ennen. Tämän jälkeen piti koko ajan tarkkailla koska veneen nosto tapahtuu ja rientää välittömästi paikalle auttamaan. Muuten isäni nosti veneen marttyyrimäisesti yksin ja sai selkänsä kipeäksi. Selän kipeytyminen oli tietysti syy ryypätä. Niin kuin mikä tapansa huono uutinen. Tai se, että joku odotti isältä jotain.

Isä oli arvaamaton, eikä aina ollut sovitussa paikassa sovittuun aikaan. Jos hän ei pitänyt jostain asiasta, hän meni ja ryyppäsi. Ja sitten perhe sai taas mennä pitkin seinänvieruksia varpaisillaan.

Äitini aina siivosi isäni jäljet. Illalla oli oksennusta ja sotkua lattialla, matot rutussa ja haiseva alleen laskeva känniläinen. Seuraavana aamuna oli siistiä, ja asiasta ei perheen ulkopuolella tai isän kanssa puhuttu. Viinat olivat kaapissa, kaappi oli lukossa ja avain kaapin päällä. Avaimeen sai koskea vain isäni.

Viinaa oli kyllä muuallakin, halkopinon kätköissä, vaatehuoneen sokkelin sisällä ja jopa vessanpöntön säiliössä. Kun tulin murrosikään, laimensimme juomat ja laitoimme vettä joukkoon ja pullot takaisin. Pulloja ei voinut ottaa kokonaan pois, koska siitä seurasi hirveä mekastus ja huuto.

Isäni syytti isosiskoani murrosikäisenä laivoissa huoraamisesta, vaikka sisareni käytti aikansa seurakuntanuorissa. Päätin, että minua ei syytetä ja pukeuduin säkkeihin – pitkiin maahan asti ulottuviin hameisiin ja löysiin puseroihin. Olin lukiossa kun aloin meikata.
Kun olin pieni tyttö hame tarkotti sitä että pitää istua hiljaa paikoillaan ja olla sotkematta vaatteita, hienoa juhlamekkoa. Isälläni oli erittäin inhottava tapa kommentoida “ettei meillä hameväki määrää”. Murrosiästä asti olen tykännyt käyttää – varsinkin töissä – pelkästään housuja.

Olin mallioppilas. Äitini isoin huoli oli, että kulutan aikaa liikaa lukemalla. Todellisuudessa sanoin tekeväni läksyjä mutta käytin aikani haaveiluun ja musiikin kuuntelemiseen. Kirjoitin päiväkirjoja ja runoja, jopa romaania jota en koskaan saanut valmiiksi. Luin paljon kirjoja. Keksin itselleni elämän, jollaisen olisin halunnut. Ajattelin, että on joku erehdys että olen syntynyt tähän perheeseen ja olen täysin erilainen kuin muu perhe. Päätin, että käyttäydyn sen mukaan kuin haave-elämäni olisi totta, kuin perheeni olisi aina sellainen kuin hyvinä päivinä.

Tein koulutehtäviä joka päivä, sillä koskaan ei voinut tietää koska tulee päivä jolloin niitä ei voi tehdä. Kun olin neljäntoista äitini joutui rintasyöpäleikkaukseen ja oli viikon sairaalassa. Isäni oli joka päivä humalassa ja sotki kaikki paikat. Minun tehtäväni oli äidin sijasta laittaa ruokaa joka ilta koulun jälkeen (keittää perunat), mitä inhosin. Sen viikon perjantaina oli kemian koe, josta sain 10+ arvosanaksi.

Olin sairastunut vahvuuteen. Minun oli pakko saada tuosta kokeesta 10+ koska vain siten pystyin todistamaan itselleni selviäväni. Olin siihen mennessä tajunnut, että pääsen pois, jos vain todistukseni on tarpeeksi hyvä ja pääsen suoraan kouluun opiskelemaan. Vanhin sisareni oli minua kymmenen vuotta vanhempi, ja lähti opiskelemaan 21-vuotiaana. 11-vuotiaasta vain odotin että minäkin pääsisin muuttamaan kotoa pois, ja päätin että teen sen mahdollisimman pian, heti 18-vuotiaana ylioppilaaksi kirjoitettuani. Siihen tarvitsin mahdollisimman hyvän todistuksen. Laskin vuosia ja päiviä poismuuttamiseen. Lukion päästötodistukseni lukuaineiden keskiarvo oli 9,8.

Äiti opetti minut rukoilemaan iltarukouksen. Niin pienestä kuin muistan siihen asti kun muutin pois kotoa rukoilin joka ilta, että isästäni tulisi raitis.

Hengellisyys antoi minulle voimaa ja esti minua tekemästä itsemurhaa. Koin olevani huono, syyllinen pahaan oloon. Ajattelin että kaikilla olisi paremmin jos minua ei olisi. Mutta ajattelin että itsensä tappaminen on väärin, ja siksi en koskaan tehnyt sitä. Minua ei koskaan puolustettu pienenä. Kolmekymppisenä menin karateen ja minulle oli iso asia oppia torjumaan lyöntejä. Väistäminen tuli selkärangasta. Karaten oppiminen oli helppoa, koska refleksit olivat jo lapsena hioutuneet supernopeiksi.

Karate vei minut tielle, jonka päätteeksi tajusin etten ole syyllinen vanhempieni tai lapsuudenkotini pahaan oloon. Että minulla on oikeus elämään vain siksi, että olen ihminen ja ihmiseksi syntynyt. Että jokaisella elollisella oliolla on oikeus puolustautua. Ja että se, mitä minulle lapsena tapahtui oli väärin ja että minun ei pidä kantaa syyllisyyttä asioista jotka kuuluvat ihan toisille ihmisille. Menin vanhempieni luo viikoksi kesällä ja harjoittelin pihalla kataa kovaäänisesti. Isäni tunnusti pelästyneensä, ja sanoin ettei hänen ole hyvä tehdä äkkinäisiä liikkeitä suuntaani, koska liikkeet on automatisoitu ja vastalyönti on refleksi. Tämän jälkeen sain olla isältäni rauhassa, eikä minun enää koskaan tarvinnut pelätä häntä.

Isäni kyllä pelkäsi minua. Ajattelin, että olen häntä parempi ja suhtauduin häneen aina hyvin kiltisti, ihan loppuun asti. Kotoa muutettuani minulla oli kyllä pitkiä kausia jolloin en tahtonut puhua tai tavata isääni.

Isäni ei elinaikanaan tunnustanut, että hänellä on alkoholiongelmaa eikä myöskään lopettanut juomista. Hän ei koskaan käynyt AA:ssa, koska ensimmäinen askel on alkoholiongelman myöntäminen mitä hän ei koskaan tehnyt. Hän ei pystynyt luopumaan alkoholista edes 75-vuotiaana, aivoinfarktin jälkeen puoliksi halvautuneena kun lääkäri sanoi, että jos juot niin kuolema tulee heti. Jopa silloin hänen piti saada pieni ryyppy silloin tällöin.

Isoin ajatukseni oli lapsena miten pystyn antamaan anteeksi, että en jää kiinni siihen pahaan mitä lapsena oli enkä toista sitä omassa elämässäni. Naimisiin mennessäni tärkeintä minulle oli ehdoton luotettavuus – että toinen on siellä missä lupaakin olevansa, ja että kotimme on aina rauhallinen ja siellä on hyvä olla ja elää, ilman pelkoa. Aikuisena minulle on ollut tärkeää pyrkiä vapautumaan niin täydellisesti menneisyydestä ja luoda itselleni ja ukopuolleni niin paljon tasapainoa kuin vain on mahdollista.

Tämä oli se haavemaailma, mihin uskoin lapsena ja missä elin ajatuksissani – vaikka todellisuus olikin toista. Käyttäydyin niin kurinalaisesti ja aikuismaisesti, että jäin ilman stipendiä 9:n luokan päättyessä. Kaikki muut luokan hyvät oppilaat palkittiin. Kun myöhemmin kysyin opettajalta miksi jäin stipendittä, hän totesi että “kaikista oppilaistani sinä kyllä pärjäät, tulipa vastaan mitä tahansa”.

Kun luovuin karatesta, aloin joogata. Joogan ydin on ajatus mudassa kasvavasta kauniista lotuskukasta. Me voimme valita itse, keskitymmekö mutaan vai kauneuteen. Olipa lapsuus millainen tahansa, siitä voi päästä pois ja luoda itse oman elämänsä ja ympäristönsä sellaiseksi kuin haluaa. Suomessa olemme onnekkaita, kun voimme kasvaa mielivallan alaisuudesta vapauteen.

-Nainen 47v., filosofian tohtori


Julkaisemme valittuja kokemus-/ ja selviytymistarinoita lähisuhdeväkivallasta ja narsismista. Jos sinulla on omakohtaista kokemusta kyseisistä aiheista parisuhteessa, työelämässä tai muussa lähi-ihmissuhteessa, sekä siitä selviytymisestä ja haluaisit jakaa tarinasi näillä sivuilla muiden samaa kokeneiden tueksi ja avuksi, voit lähettää tarinasi osoitteeseen: jenni@kiviniemi.fi

Luemme ja vastaamme kaikille tarinansa lähettäneille, kiitos!