Loukussa

Hän kysyi tilataanko ruokaa Pizzapostista. Tällä kertaa se ei riitä, koska tällä kertaa tiedän paremmin mistä on kyse. Kun hän kysyy otatko kahvia tiedän, että hän yrittää hyvitellä tekojaan, koska yleensä hän keittää vain itselleen.

Olemme hiljaisuudessa. Ennen se oli painostavaa, nyt helpottavaa. Olen vahvempi kuin aiemmin. Elättelen toivetta, että jos tällä kertaa tulisi aikuinen keskustelu. 

Minun pitää viihdyttää, huomioida ja kuunnella kohokohtia ja surun alhoja hänen päivästään. Yleensä kertomus on pelkästään negatiivista. Minä en saa näyttää negatiivisia tunteita, siihen minulla ei ole lupa tai hän suuttuu. 

Syyllistäminen ja mollaaminen on salakavalaa. Ostamani imuri on paska. En osaa tiskata paistinpannua. En osaa tehdä lumitöitä oikealla tavalla. En osaa ajaa autoa pois tallista. 

Vähän aikaa sitten autotallista oli hylly pettänyt ja kun hän oli lähtenyt autolla peruuttamaan hylly oli osunut autoon. Kuulin tallista pauketta ja huutoa ja menin katsomaan, mitä tapahtui. Minun syy oli, että auto naarmuuntui, kun en ollut tullut auttamaan. Mutta miten voin auttaa, jos hylly on pettänyt ja aiheuttaa tämän? Olen syypää aivan kaikkeen.

Muiden aikaan hän osaa esittää normaalia. Saattaa jopa kehua minua. Se on naamio, jolla helvetti kotona peitetään.

Kaikki lupaukset hän pettää. Osaa selittää minut pyörryksiin ja jatkaa taas kuten ennenkin. 

En luota pätkääkään tuohon ihmiseen, on kuin asuisi tuntemattoman kanssa. 

Nykyisin en suutu tai oikeastaan edes reagoi hänen manipulointiinsa, koska pääsen paljon helpommalla. Sitä reaktiota hän haluaa, että minulta palaisi pinna. Pääsisi sitten taas sanomaan, että olen hullu.

Sairauttani hän ei edes yritä ymmärtää. Se on hänelle keino pitää minut lie’assa. Ei kenenkään psyyke kestä tällaista elämää. Olen lopettanut alkoholinkäytön ja hyväksynyt sairauteni. Ehkä vika ei ole pelkästään minun, että suhde on tälläinen.


Tietoja kirjoittajasta

Jenni Kiviniemi
psykiatrinen sairaanhoitaja, ratkaisukeskeinen terapeutti